Kärpäspentu
Kirjoittaja: Saaga
//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//
Katselin emoa ja istuuduin hänen eteensä. Halusin kuulla häneltä tarinan ja toivoin, että hän kertoisi sen minulle. Käärmekulta hymyili pienesti ja avasi sitten suunsa.
“Kauan ennen kuin sinä synnyitkään oli sota Kuolonklaanin ja Eloklaanin välillä”, hän aloitti. Tapitin häntä suurin silmin ja korvat kuuntelevaisesti pystyssä. Kuuntelin tarinaa tarkkaavaisena loppuun saakka. Kun emo oli kertonut kuinka kuolonklaanilaiset olivat pitäneet Eloklaania vallassaan heidän omalla reviirillään, yllätyin. Luulin, että Eloklaani oli vahva ja itsenäinen. Ei se minua toisaalta kamalasti liikuttanut. Kunhan he eivät tulisi tänne enää uudestaan. Päästin pitkän haukotuksen kaltaisen äännähdyksen.
“Väsyttääkö sinua jo? Pitäisikö mennä unille?” Käärmekulta kysyi. Kohautin lapojani ja ryömin pesän pohjalle. Emo näytti tyytyväiseltä. Jäin vielä kelaamaan hetkeksi taistelukuvausta päässäni. Emo oli todella kokenut kaiken sen. Kunnioitukseni häntä kohtaan vain kasvoi.
***
Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Minusta tuntui oudolta. Kuin olisin unessa. Metsä aukeni ympärilläni. Se ei kuitenkaan ollut tiheää vaan varsin harvaa. Tassuni tuntuivat kevyiltä. Edessäni seisoi toinen ikäiseni kissa. Hänellä oli harmaanvalkea turkki ja loistavan vihreät silmät. Katsoimme toisiamme kissan kanssa. Kissalla oli musta korvan pää kuten minulla oli valkea. Kolli tuntui muutenkin hyvin tutulta. Ihan kuin olisin tuntenut hänet aina. Katselimme toisiamme, vaikka minun tuijotukseni olikin ehkä vain piinaava kollin katse oli hellän leikkisä. Halusin astella lähemmäs, mutta minusta tuntui kuin joku olisi pidellyt tassuistani kiinni. Maa oli nielaissut ne enkä pystynyt liikkumaan.
“Kuka olet?” kysyin hiljaa pennulta.
“Olen Haikarapentu”, hän naukui ja kallisti hieman päätään, “Tiedän, että sinun nimesi on Kärpäspentu, eikö?”
“Joo”, vastasin. Puhuminen tuntui luontevalta. Ei yhtään niin hankalalta kuin olin ajatellut.
“Kummallista kuulla sinun puhuvan. Olen seurannut sinua hereillä ollessasi.”
Siristelin silmiäni. Miksi Haikarapentu oli seurannut minua? Yhtäkkiä vatsani kääntyi. Pennulla ei ehkä ollutkaan hyvät aikeet mielessään. Suljin äkkiä silmäni ja koitin päästä pois unesta.
***
Heräsin Käärmekullan viereltä. Emo nukkui vielä. Koitin pudistella päätäni ja saada kuvan toisesta ikäisestäni pennusta pois verkkokalvoiltani. Yritin olla herättämättä emoa ja nousin pystyyn. Minulla oli kova jano, mutta tiesin etten saisi poistua pesästä ilman emoa. Koitinkin siis hiippailla hiljaa, ettei emo heräisi. Pääsin ulos pesästä. Oli vasta niin varhainen, että aukio oli miltei tyhjä. Joitain kissoja taisi olla jossain, mutta ehkä enemmänkin vain vartiossa. Puikahdin parantajan pesän sairasaukion aulaan ja löysin vesilammikon. Jouduin rikkomaan sen pinnalta jäätä, mutta onneksi sen alla oli vettä. Litkin vettä, kunnes kurkkuni ei enää tuntunut kuivalta ja katsoin sitten jäänpintaa. Näin oman kuvani siinä. Suuret silmät ja suuret korvat. En näyttänyt kummaltakaan vanhemmistani. Käännähdin ja kipitin takaisin pentutarhalle. Pääsin takaisin karhunvatukkapesän härmärään suojaan. Käärmekulta nukkui edelleen autuaan tietämättömänä pienestä retkestäni. Olisin käynyt takaisin tämän viereen unille, mutta minua ei enää nukuttanut. Päätin sitten mennä karhunvatukka seinän luokse ja koittaa nähdä siitä läpi. Pieni hauska leikkini ei kuitenkaan onnistunut, sillä pesän seinät oltiin rakennettu aika vankoiksi ja tiheiksi. Päätin keksiä jotain muuta ja koitin ujuttautua seinän sisään. Piikit pistelivät turkkiani, kun koitin pienine kehoineni ahtautua koloseen. Yksi piikeistä joutui turkkiini sisälle. Vinkaisin ja heittädyin pois päin pensaikosta.
“Oletko kunnossa?” Käärmekullan unenpöppöröinen ääni sanoi. Olin herättänyt emon. Menin hänen luokseen ja näytin tassuani, jonka varteen piikki oli päättänyt jäädä. Kohdan ympärillä kimalsi pieniä veripisaroita.
“Voi ei, sattuuko pahasti? Mennään parantajan luokse”, sanoi emo, joka oli hetkessä jo jaloillaan. Pudistin päätäni, mutta seurasin kuitenkin kuningatarta lievästi etutassuani ontuen.
***
Parantaja poisti piikin nopeasti ja laittoi jotain mönjää siihen. Hän myös käski minua rapsuttamasta tai nuolemasta kohtaa. Koitin siinä parhaani, sillä minua kyllä houkutti kokoajan nuolla kutisevaa käpälääni. Käärmekulta päätti, että saisin olla pihalla nyt kun hänkin oli hereillä. Hymyilin hänelle ja loikin ympäri leiriä. Keksin hyppiä kiveltä toiselle mahdollisimman vähillä loikilla. Aurinko alkoi nousta pikku hiljaa ja leiri alkoi täyttyä kissoista, jotka lähtivät partioihin. Menin istumaan yhden kiven päälle ja tarkkailin, kun kissat järjestyivät partioihin. Varjon ja valon raja maassa liikkui hiljaa karkuun. Katsoin hetken sitä, mutta sitten näin isän. Oranssi kolli pujotteli kissojen välistä kohti varapäällikköä ja liittyi johonkin partioon. Hymyilin ja katsoin isää.
“Kärpäspentu, tule alas”, Käärmekulta pyysi. Tottelin ja hyppäsin alas kiveltä. Emon ilme oli aika pelokas. Mietin miksi niin mahtoi olla? Mitä olin tehnyt?
“En halua, että rikot itsesi, kun hypit kivillä”, hän naukui. Katsoin emoa ja käännyin sitten pois päin.
“Käärmekulta, Kärpäspentu”, vanhemman kolli kissan naukui kuului. Katsoin uuden äänen suuntaan. Kolli kissa, joka näytti paljon isältä, mutta oli vain vaaleampi turkkinen käveli meidän luoksemme. Muistelin ja tajusin, että hänen täytyi olla Aurinkoroihu. Isoisäni.
“Hei, mitä teille kuuluu?” hän naukui.
“Aurinkoroihu, hei. Meille kuuluu hyvää”, Käärmekulta naukui hiukan yllättyen. Isoisä ei ollut käynyt katsomassa minua sen jälkeen, kun silmäni olivat auenneet. Kuuhun siis.
“Olen ollut kiireinen. Anteeksi, etten ole käynyt luonanne. Kärpäspentu, kuinka sinulla menee?” Aurinkoroihu kysyi minulta. Tuijotin kissaa takaisin suurin silmin.
“Kärpäspennullakin taitaa mennä ihan hyvin. Hän satutti itsensä piikkiin aamulla, mutta on nyt kunnossa”, Käärmekulta sanoi katsellen huolestuneen näköisenä tassuani.
“Haluaisin kuulla Kärpäspennulta itseltään”, oranssiturkkinen soturi sanoi.
“Niin, no. Hän ei ole vielä puhunut”, Käärmekulta sanoi. Koitin lukea emon ilmettä. Toivoin, ettei näkemäni ilme ollut häpeän ilme. Miksi hän häpeäisi, etten minä puhunut?
“Aijaa. Sädesäihke ei kertonut minulle”, Aurinkoroihu naukui katsellen minua oudolla ilmeellä. Hännänpääni kääntyili hermostuneena. En pitänyt tuosta kollista. Miksi häntä haittasi minun tekemiseni?
“No, mutta minun pitää nyt mennä.”
Sitten soturi oli poissa. Käännyin pois päin kissoista ja tassutin pieneen varjoon leirin reunalla. Päätin olla yksinäni nyt, sillä isoisän sanat eivät tuntuneet minusta hirvittävän kivalta. Minä puhuisin, kun haluaisin. Ei minulla ollut mitään sanottavaa näille typerille kissoille. Kävin makuulle ja laskin pääni tassuilleni. Tarkastelin edelleen leirin menoa, mutta vähän kauempaa.
