Kärpästassu
Taisteluharjoituksista huolimatta en tuntenut oloani kovinkaan itsevarmaksi. Ennemminkin ne olivat vain lannistaneet minua entisestään. Kallahämy kuitenkin ilmoitti kävellessämme takaisin leiriin: “Kerron Korppitähdelle sinun olevan valmis soturiksi.”
Lause ei ollut juhlava, mutta sai silti sisälläni innostuksen heräämään. Minut oli nimitetty oppilaaksi vähän Kiurusulan ja Tupsuturkin jälkeen, joten oli järkevää että saisin myös soturinimeni heidän perässään.
Ylpeys rinnassa kuplien astelin leiriin. En yleensä kantanut itseäni moisella ylepydellä, mutta juuri silloin en välittänyt muiden kissojen katseista vaikka yleensä välttelin huomiota kaikin tavoin.
“Emo”, nau’uin Käärmekullalle, mutta naaras heilautti häntäänsä häätäen minut kauemmaksi. Hänellä oli selvästi jotain muuta tekemistä, sillä hän puhui muutaman soturin kanssa.
Tassutin pois lannistuneena, mutta en vielä menettänyt koko toivoani kertoa jollekulle suurta uutistani. Näin isäni oranssin turkin vilahtavan ulos soturien pesästä. Pian minäkin asuisin siellä! ajattelin.
“Isä”, huikkasin, mutta Sädesäihke ei pysähtynyt. Hän ei näyttänyt kuulleen, sillä käveli vain lähtemässä olevan partion luokse tervehtien heitä. Purin hampaani yhteen ja toivoin, ettei suruni näkynyt ulospäin.
Eikö vanhempiani kiinnostanut? Olisiko minun pitänyt miettiä ennen kuin menin noin vain häiritsemään vanhempiani? Tassutin leirin aukion laidalle ja istahdin alas.
Pian olisi jo auringonlasku, joten seremonia voitaisiin järjestää. En varmaankaan ehtisi kertoa vanhemmilleni heidän kiireidensä vuoksi.
“Anteeksi, viitsisitkö auttaa minua?” Varpulaulu naukaisi katsahtaen minuun varovasti. Kallistin päätäni hiukan kuin kysyäkseni, missä kolli oikein tarvitsi apuani.
“Lupasin hakea sammalia Leimusilmälle”, kilpikonnakuvioinen kolli selitti. Nyökkäsin ja nousin ylös. Tietysti voisin auttaa häntä. Ei minulla ollut mitään muutakaan tekemistä.
—
Palatessamme hiljaiselta sammalienhakuretkeltämme Korppitähti oli jo selvästi valmistautumassa klaanin kutsumisen aukiolle. Vilkaisin Varpulaulua ja kiristin tahtia. Laskin sammaleni niin nopeasti parantajan pesän eteen ja kiirehdin sitten lähemmäs.
“Saapukoon jokainen Eloklaanin jäsen Litteäkiven läheisyyteen klaanikokousta varten!” Korppitähden suusta kajahti ennen kuin kerkesin selitellä käytöstäni Varpulaululle, joka oli jäänyt hämmentyneenä katselemaan perääni.
“Tänään on taas aika nimittää yksi uusi oppilas Eloklaanin täydeksi soturiksi. Kallahämy, onko Kärpästassu mielestäsi virallisesti valmis soturiksi?” Korppitähti naukui juhlallisesti. Kallahämy vilkaisi minuun ja katseemme kohtasivat. Emme koskaan ehtineet oikein tutustua kunnolla soturikoulutukseni aikana, mutta olin silti kehittänyt tietyntapaisen kiintymyksen naarasta kohtaan. Toisen silmissä ei kuitenkaan ollut pienintäkään kiintymystä.
“Kyllä, Korppitähti”, mustaturkkinen naaras naukui kuuliaisesti. Silloin kissojen huomio kääntyi taas minuun. En kuitenkaan vilkuillut ympärilleni vaan pidin katseeni ainoastaan Korppitähdessä.
“Siinä tapauksessa, Kärpästassu, ole hyvä ja astu eteen.”
Tassutin keskemmälle suoraan Korppitähden eteen selin klaanini kissoihin. Seuraavan kerran heitä katsoessani olisin soturi.
“Tähtiklaanin kautta minä Korppitähti Eloklaanin päällikkönä pyydän kaikkia eloklaanilaisia sekä esi-isiämme tunnistamaan tämän nuoren oppilaan taidot, joita hän on hionut viimeiset kuusi kuuta tullakseen klaanimme täydeksi soturiksi. Hän on opiskellut sinnikkäästi ja omaksuu jalot lakimme sekä kunnialliset tapamme. Kärpästassu lupaatko sinä, että suojelet klaaniasi jopa henkesi uhalla?” päällikkö naukui. Jokainen sana tuntui vievän ikuisuuden. Halusin pois huomiosta, mutta samaan aikaan imin jokaisen päällikön lausuman sanan kuin se olisi ollut maailman viimeinen vesipisara keskellä kuivinta viherlehteä. Sydämeni pamppaili, sillä tiesin joutuvani puhumaan enkä ollut varma saisinko ääntäni kuuluviin. Mitä, jos tekisin itsestäni vain naurunalaisen kähäisemällä suuren karvapallon suoraan Korppitähden käpälien juureen?! Vedin kuitenkin henkeä ja avasin suuni.
“Lupaan”, naukaisin helpottuneena, että ääneni kantoi koko sanan kuuluville. Oli kuin sana olisi liittänyt minut nyt oikeasti klaaniin, vaikka olinkin asunut koko elämäni keskellä sitä.
Siirsin katseeni pois Korppitähdestä ja tulin huomanneeksi kuinka sotkuinen turkkini oli. Se oli täynnä sammalhippuja ja takkuja koko päivän töistä! Miten saatoinkaan olla niin huolimaton, etten sukinut turkkiani ennen soturimenojani?!
“Hienoa, kutsuttakoon sinua tästä lähtien Kärpässoinnuksi. Eloklaani kunnioittaa…”
Oli kuin aika olisi pysähtynyt tyystin. Ei ollut muuta kuin minä ja likainen turkkini ja kaikki minua tuijottavat silmäparit. Eloklaani kunnoittaa minun mitä? Mitä se voisi kunnioittaa? Minussa ei ollut mitään kunnioitettavaa!
“nopeuttasi ja sinnikkyyttäsi.”
“Kärpässointu, Kärpässointu, Kärpässointu!” kaikui kaikkialla ympärilläni. Olin kuulevinani huutajien äänissä sellaista ilkikurisuutta, mikä sai karvani nousemaan pystyyn. Korppitähti kosketti nenällään nenääni, mutta olin liian häkeltynyt tehdäkseni mitään.
Peräännyin varovasti Litteäkiveltä, mutta kääntyessäni kaikkien kissojen naamat tuntuivat liian… liian paljolta! Niitä oli liian monta! Liian ilkeitä! Kaikki niistä katsoivat suoraan minuun. Vain minuun.
Ne pilkkasivat minua, ne nauroivat. Näin sen niiden silmissä. Osa niistä hymyili. Ne pitivät minua pilkkanaan!
Nielaisin vaikeasti ja pysyin paikoillani täysin avuttomana. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Miksi kissoja oli kaikkialla? En minä kuulunut Eloklaaniin!
—
Yö oli hiljainen. En ollut ihan varma mitä soturimenojeni jälkeen oikein oli edes tapahtunut. Mieleni oli selvästi koittanut suojella minua viemällä muistoni elämäni tärkeimmästä illasta.
Nyt istuin häntä käpälien yli käärittynä vartiossa, joka jokaisen uuden soturin täytyi suorittaa. Kallahämy oli kertonut minulle siitä ehkä puoli kuuta aikaisemmin, mutta enää en kunnolla muistanut tarinaa. Muistin vain siitä tärkeimmän, valvomisen piti tapahtua hiljaa.
Vaikka viherlehti olikin tuloillaan, yö oli kolea. Pörhistelin karvojani itseäni lämmittääkseni, mutta siitä tuskin oli apua. Olin kuitenkin saanut putsattua pahimmat sammalhiput pois turkistani ja toivoin, että muut unohtaisivat etten ollut tehnyt sitä ennen soturinimeni saamista.
Emo ja isä olivat tulleet onnittelemaan minua jälkeenpäin. Olin edelleen hiukan harmissani, että en ehtinyt kertoa heille etukäteen mutta en jaksanut enää haikailla senkään perään.
Olisi voinut luulla, että koko yön mittainen valvominen olisi ollut minusta tylsää, mutta itseasiassa nautin siitä. Sain olla yksin omissa oloissani täysin omien ajatusteni kanssa. Pidin yksin olemisesta muutenkin, mutta yöllä se oli erityisen mukavaa.
