Kärpästassu
Kirjoittaja: Saaga
Lumi oli alkanut sulamaan ja hiirenkorva puski esiin jo hieman värikkäämmässä metsässä. Katselin pieniä nippuja, joista kasvaisi suuria vihreitä lehtiä. Viherlehti. Siitähän nimi varmasti tulikin.
“Noniin”, Nokkospilvi naukaisi herättäen sekä minun että Erhetassun huomion – jälkimmäisen tosiaankin vain hetkeksi. Kolli nimittäin harhautui heti tutkimaan maasta nousevia kasvin tynkiä. Nokkospilvi rykäisi.
“Erhetassu, koita sinäkin kuunnella”, ruskeanvalkoisen naaraan ääni käski. Olin kuullut kaksikon pohtivan aikaisemmin leirissä, oliko ollenkaan hyvä idea laittaa meitä kaksin harjoituksiin. Se oli tehnyt hiukan kipeää, koska koin itseni kuitenkin jollakin tapaa hyväksi oppilaaksi.
“Muistuuko teillä mieleen miten eri saaliseläimiä pitää metsästää?” Kallahämy naukui selvästi jättäen Erhetassun täysin omaan arvoonsa. Ehkä naarasta ei kiinnostanut kuunteliko Erhetassu oikeasti. Sehän oli huonoksi vain Erhetassulle itselleen.
“Mihinköhän etana katosi…” Erhetassu mumisi miltei kuulumattomalla äänellä. Vilkaisin kollia, mutta pidin huomioni mestarissani ja toisessa soturissa.
“Hiiret tuntevat askeleet. Lintujen kimppuun pitää hypätä”, aloitin vaimealla ja varovaisella äänellä. En halunnut olla väärässä, mutta muistin kutakuinkin jokaisen saaliseläimen saalistustavat, joten halusin myös luottaa itseeni. Nokkospilvi ja Kallahämy vilkaisivat toisiinsa ja ehdin jo säikähtää sanoneeni jotain väärin, mutta sotureista vanhempi – Nokkospilvi – nyökkäsi hyväksyvästi.
“Linnut alkavat laulaa hiirenkorvan aikaan. Kuulin sen Medeltä”, Erhetassu naukui etäinen katse silmissään. Nokkospilven maski murtui ja hän murahti vihan pilke äänessään: “Voisitko edes yrittää, Erhetassu?”
Kolli hätkähti, mutta en nähnyt hänen ilmettään. Kallahämy nousi seisomaan ja viittasi hännällään minut mukaani. Painuimme kitukasvuiseen aluskasvillisuuteen puiden väliin. Vielä jonkin matkan päästä kuulin Nokkospilven kipakan äänen, kun naaras läksytti oppilastaan.
“Haluatko koittaa saalistaa jotain vai harjoitteletko ennemmin taistelua?” Kallahämy kysyi. Otin hänen asenteestaan palan itselleni ja esitin ettei mitään ollut tapahtunut. Jos Kallahämy uskoi paremmaksi harjoitella kaksin, olisin samaa mieltä. Tietenkin.
“Alat pian olemaan valmis lopulliseen arviointiin”, Kallahämy sanoi vilkaisten minuun. Tunsin innon nousevan sisässäni ja se heitti suuret korvani pystyyn ja sai silmäni kimmeltävään.
“Älä vielä innostu, sinun täytyy päästä läpi”, Kallahämy naukui hiukan leikkisyyttä äänessään. Tukahdutin iloni, mutta innostus säteili silti jaloissani.
“Voisimmeko kerrata taisteluliikkeitä?” pyysin tunnustelevasti, vaikken edes pitänyt taistelusta. Siinä minulla oli kuitenkin rutkasti kehitettävää. Kallahämy nyökkäsi selvästi tajuten ajatukseni. Naaras nyökkäsi mietteliäänä. Pian hänen silmänsä jo kirkastuivat, kun hän selvästi sai ajatuksen. Kallistin päätäni hiukan.
“Sinä olet nopea ja taitava vaanimaan. Tasapainosi ei ole loistava, mutta ketteryytesi ansiosta pääset nopeasti jaloillesi”, mustaturkkinen naaras sanoi, “Mitkä ovat minun vahvuuteni?”
En heti ymmärtänyt mitä naaras ajoi takaa, mutta päätin silti antaa harjoitukselle mahdollisuuden.
“Puolustautuminen ja sinulla on parempi tasapaino. Nopeus”, sanoin mietteliäästi. Kallahämy nyökkäsi.
“Hyvä, mieti millä tapaa sinun taitosi jäävät minun omieni alle”, hän sanoi. Jäin pohtimaan kysymystä. Olin nopeampi, mutta minulla oli huonompi tasapaino. Voisin päästä karkuun nopeammin. Naaras oli parempi puolustautumaan, minä taas en osannut sitä taikka hyökkäystä lainkaan.
“Minulla ei olisi mahdollisuuksia sinua vastaan, jos hyökkäisin ensin”, totesin ja sain vastaukseksi nopean nyökkäyksen.
