Kastesulka
Kirjoittaja: Pyry
Makoilin leirin reunamilla päivän ensimmäistä ateriaani syöden. Olin ollut jo toimelias ja osallistunut aamun rajapartioon ja myöhemmin metsästyspartioon, toiseen jo ennen kuin varapäällikkö oli ehtinyt edes lausua nimeäni ääneen. Päivät olivat kylmempiä nykyään ja riista oli käymässä yhä vähäisemmäksi koko ajan. Aurinko oli jo saavuttanut lakipisteensä, mutta olin halunnut tehdä velvollisuuteni ja antaa muiden syödä ensin ennen kuin itse sallin itseni syödä muruakaan.
Kun olin valmis, nuolaisin viikset puhtaaksi kielelläni ja katselin hetken, kuinka soturioppilaat tepsuttivat aukiolla vieden ruokaa klaaninvanhimmille ja hoitaen muita oppilasaikaansa kuuluvia askareitaan. Häntäni pyyhkäisi maata ja kehräsin lämpimän huvittuneena. Muistin yhä oppilasaikani. Toisinaan minulla oli ikävä niitä. Toisinaan taas olin tyytyväinen ja ylpeä soturin asemastani. Halusin edelleen täyttää kaikkien odotukset. Halusin tehdä vanhempani, siskoni ja klaanini ylpeiksi minusta. Vaikka Eloklaani oli varmasti ylpeä ihan kaikista sotureistaan, niin tulevista, nykyisistä kuin menneistäkin.
Noista suloisista oppilaista keksin pohtia, oliko kohtalolla varattuna minulle jotain muutakin kuin soturius? Kohtalolla tai sitten sillä Tähtiklaanilla, johon klaanini kissat kuulemma uskoivat. Vilkaisin taivaalle. Tähtiä ei tietenkään näkynyt tähän aikaan päivästä. En silti voinut olla miettimättä, saattoiko tuolla ylhäällä todella olla edesmenneitä kissoja katsomassa meitä, vahtimassakin? Vai olivatko he siellä vain silloin kun tähdet näkyivät?
Oli miten oli, tulevaisuuteni kiinnosti minua. Odottiko minua samanlainen onni kuin emollani ja isälläni, saisinko siis pentuja jonkun ihanan kumppanin kanssa? Olin toisinaan kateellinen vanhemmilleni – sillä lailla hyvällä tavalla -, he olivat niin toisilleen sopivia ja tuntuivat rakastavan toisiaan oikein paljon. Niin paljon, ettei sitä ulkopuolinen tai edes tytär voinut käsittää. Haaveilin vielä joskus törmääväni samanlaiseen onneen. Mutta kenties olin sen kannalta hieman toivoton tapaus, niin emoni oli joskus sanonut. Ehkei hän tarkoittanut pahaa, mutta muistin edelleen hänen lempeän naurahduksensa, kun olin ollut silminnähden huolissani hänen voinnistaan. Sadeturkki oli vahingossa astunut jonkin terävän päälle ja hänen polkuanturastaan oli vuotanut hirmuisesti verta. Huolestuneisuuteni oli ilmeisesti huvittanut häntä.
”Olet ihan toivoton”, hän oli naurahtanut kehräten ja puskenut kaulaani päällään.
Kyllähän minä sen tiesin. Välitin jokaisesta joka tielleni osui ja etenkin läheisistäni ja heidän voinnistaan huolestuin helposti. Jos olisin kyennyt, olisin halunnut ottaa kaikkien kärsivien kivun itselleni. Mutta kenties siihen kykenivät vain ne kuuluisat Tähtiklaanin kissat? Emoni oli kertonut, että kaikista vaikein kestää olisi sisäinen kipu. Miksi sellaista kipua oli edes olemassa jos kukaan ei sitä pystyisi toisen puolesta helpottamaan?
Huokaisin syvään ja kellahdin kyljelleni. Ehkä nämä olivat liian suuria asioita minun päälleni mietittäväksi. Ja kuka ties, ehkä vielä joku päivä olisin niin taidokas soturi, että pystyisin pitämään huolen kaikista. Kuka ties, ehkä vielä joku päivä saisin kohdistaa kaiken sisuksissani hohkavan rakkauden omiin pentuihini ja heidän isäänsä…
