Kauristassu
Kirjoittaja: Tipu
En oikeastaan tiennyt mitä ajatella kuoleman jälkeisestä elämästä, kuulin vain sisarieni puhuvan siitä jonkin verran emon kanssa. En tiennyt miksi kissat uskoivat siihen, mitä he olivat kokeneet, tai nähneet sitä uskoakseen. Ei, en siis väitä etteikö sitä ollut olemassa, vaan sitä miksi, miten kissat tiesivät sen olemassa olosta. Miten isä tiesi perustaa klaanin, mistä hän löysi kissat, mistä hän tiesi minne mennä, kuinka hän tiesi olla johtaja, miten hän teki kaiken sen? Mitä hän jätti taakseen? Oliko meillä isovanhempia? Jos oli miksemme olleet koskaan nähneet heitä? En muistanut nyt mitä isämme oli kertonut vanhemmistaan, mutta saati emo? Heräsin kun siskoni taapersi eteeni, käänsin katseeni kysyvänä häneen, koska kukaan ei tullut koskaan luokseni ilman aikomuksia, he eivät tuntuneet jäävän paikalleen vain ajattelamaan toisin kuin minä. Ajattelivatko he edes yhtä paljon kuin minä?
”Hei, Kaurispentu”, Siskoni aloitti ”Haluatko tulla pelaamaan sammalpalloa kanssamme?”, Hämmennyin kysymyksestä vielä enemmän, sillä harvoin minua raahattiin leikkeihin mukaan, sillä en tajunnut niistä paljoa mitään. Tai siis kyllä, tajusin että palloa piti heittää toiselle, mutta en tajunnut mikä pallon heittelyssä teki niin hauskaa kuin esim ajattelu. Toisaalta ajatuksissasi et saisi olla sosiaalinen, mutta itse en nähnyt siinä mitään vikaa.
”Toki, ketä on tulossa mukaamme?”, kysähdin, lähtien siskoni perään kun hän lähti ”kokoontumis paikalle” joka ei näyttänyt sijaitsevan kaukana emomme vuode sijalta.
”Rastaspentu ja Karpalopentu luultavasti”, Hän tokaisi, kääntäen katseensa taaksensa minuun. Nyökkäsin hänelle pienesti huomatenkin kuinka sisareni palasivat jo. Meitä oli juuri sopivasti kaksi kollia ja kaksi naarasta, josta pystyi aina tekemään erilaisia jakoja. Minulla ja veljelläni oli voimaa, mutta niin oli siskoillanikin. Mikä vain kamppailu välillämme pystyi päättyä mihin vain, enkä ollut varma tämänkään session tuloksista nyt kun katsoin heitä kaikkia. Sitten siskoni, nokkostassu heilautti tassuaan napatakseen sammalpalloa lähemmäs. Kohdistin tiukan katseeni palloon, todeten että en antaisi sen liusua pois pallosta. Sisareni vaihtoivat pari sanaa keskenään, jota en kuunnellut, ennen kuin pallo lähti liikeelle, se tuli suoraan minua kohti. Minä puolestaan tökkäsin sitä tassullani kovemmin kohti Rastaspentua. Silmäni seurasivat tiukasti pallon liikkeitä, kun sitä heitettiin aina vuorolta toiselle, aina välillä pallo oikeasti meni ilmaan, sekä joskus meidän piti käydä se hakemassa karkuteiltä kun joku meistä ei saanut sitä kiinni. Itse en kiinnittänyt huomiota satunnaisiin sananvaihtoihin, vaan palloon.
Aikaa kului, ja me pääsimme oppilaiksi, oikeiksi oppilaiksi. Sain mestarikseni Minttuliekin. Hän oli klaanin varapäällikkö, sekä vaikutti ihan hyvältä kissalta muutenkin, vaikken kiinnittänytkään häneen niin paljon huomiota. Olin kuullut hänestä toki isältäni paljonkin, sekä tiesin päällisin puolin mitä asioita hän hoiti klaanissa. Emo liioitteli kuinka hän ikävöisi meitä, vaikka kyllä hän meitä päivittäin näkisi, isämmekin oli luultavasti kaamean ylpeä ”saavutuksesta” emmehän me todellisuudessa olleet kuin kilttejä pentuja jotka eivät joutuneet ongelmiin joten etenimme tason. Kun kaikki kahakka hiljalleen hälveni minä taisin olla ensimmäisiä jotka lipuivat paikalta. Tassuttelin mestarini luokse, tutkien hänen olemustaan. Naaras oli suht lihaksikas, punaruskean värinen turkki sekä hänen silmänsä tumman siniset. Painoin hänestä joka tupsun muistiin, myöskin tummemman kohdan hänen rintakehässään. Nyökkäsin hänelle kohteliaasti miettien mitä kaikkea hänestä tiesin. Aika hyvin, mutta en tarpeeksi. En muistanut hänen taustaansa, aivan varmasti se oli minulle kerrottu joskus. Täällä oli kuitenkin vain kaksi tapaa, ulkopuolisena, tai kuoloklaanista. Ei älä ota minua väärin, toki klaaniin pystyi syntyä, mutta minä ja sisareni olimme ensimmäiset jotka tänne syntyivät. Sitten muistin, yhteys kuoloklaaniin, niin, se hänellä oli. Hän oli alunperin kuoloklaanista.
”Hei Kauristassu! Ensitöiksesi voisit kehittää oppilaiden pesään itsellesi pedin. Löydät itse varmaan petitarvikkeet parantajan pesältä Liljatuulen avulla?”, Minttuliekki aloitti ystävällisesti hymyillen. Nostin hieman kyseenalaistaen kulmia. Kyllä minä löytäisin parantajan pesältä peti tarvikkeet, olihan Liljatuuli isän sisko. Hän auttaisi minua mielummin kuin ilolla. Mutta miksi tehdä tämä nyt? En kuitenkaan kyseenalaistanut naaraan tehtävän antoa ääneen.
”Toki, etsinkö sitten sinut takaisin käpäliini kun olen valmis?”, Kysyin hieman päätäni kallistaen. Mietin mitä sisareni ensimmäiset tehtävät olisivat, saati millaista olisi elää kuoloklaanissa. Nimen omaa, kuolonklaani. Se kiehtoi minua pelottavan paljon, luultavasti koska en tiennytkään siitä paljon. Mutta olin varma että mestarini saisi ajan myötä vastata moneen kysymykseen toisesta klaanista.
”Juuri niin! Äläkä epäröi tulla luokseni jos ongelmia ilmenee”, Hän tokaisi. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi, heilauttaen häntääni hälle hyvästiksi, vaikka se ei kestäisikään niin kauaa. Suuntasin suoraan parantajan pesälle, jo aivan ajatuksiini uppotuneena. Minkälaisia kuolonklaanilaiset olivat? Tai, no. Olin kuullut että he olivat pää asiassa kylmiä. He käyttivät sanaa kylmä laajasti, harvoin myöskin sanaa ilkeä. Olinko minä itse kylmä? En kai, en niin uskonut. Koska meitä kissoja olisi moneen. Minkälainen todellinen kylmä kissa oli? Mitä kaikkea mestarini oli nähnyt eläessään. Astelin varmuudella parantajan pesään, tutkiskellen pesän seiniä, ennen kuin siirsin huomioni pääpointtiin, Liljatuuleen.
”Hei liljatuuli, tulin hakemaan petitarvikkeita”, Tokaisin yksinkertaisesti naaraalle joka ei ollut kaukanakaan minusta. Toinen käänsi katseensa minuun, hymyillen lempeästi. Mietin miltä Minttuliekiltä mahtoi tuntua, oliko hänkin jännittynyt, mutta miksi hän olisi. Ei minullakaan ollut syytä olla jännittynyt. Minua yksinkertaisesti jännitti tutustua uusiin tehtäviin ja uuteen maailmaan joka edessäni avautuisi oppilaana olemisen myötä. Monesko oppilas olisin häneltä? Kuinka monta kissaa hän oli kouluttanut? Kai hän oli jonkun kouluttanut koska hän oli varapäällikkö. Pystyisin kysymään oppilaan kokemuksia mestaristaan.
”Sehän on hienoa, pysy siinä hetki niin haen sinulle sammaleita. Jännittääkö sinua ensimmäinen päiväsi oppialana?”, Parantaja kysyi. Katsoin kuinka hän haravoi varastojaan, etsien juuri sitä mitä pyysin.
”Pieni jännitys kuuluu asiaan, mutta en kovin”, Tokaisin. Harmaa naaras nappasi lopulta sammaleet jotka löysi, ojentaen ne minulle.
”Uskon että sinä pärjäät mainiosti Kauristassu, ja niin sitä pitää, jännitys ei tapa”, Liljatuuli lopulta tokaisi. Nyökkäsin naaraalle ennen kuin käänsin hänelle selkäni. Hetkeksi pysähdyin vielä pohtimaan asioita ennen kuin tokaisin.
”Kiitos liljatuuli”, Tokaisin vielä. Huomasin silmäkulmastani kuinka naaras nostatti korviaan hyvän tuulisena vielä heipaksi minulle ennen kuin suuntasin kohti oppilaiden pesää.
Tietty minun piti vielä törmätä johonkuhun. Melkein osasin väistää vastaan tulevan kollin, mutta lopulta me kummatkin väistimme samaan suuntaan toisiamme. Sammaleeni levisivät leirin maahan, aivan oppilaiden pesän vieressä. Nostin katseeni nähdäkseni oranssi valkean kollin, jonka nimeä en edes muistanut. Kolli katsoi minua hetken hämillään, ennen kuin avasi suunsa puhualseen.
”Anteeksi, minun ei ollut tarkoitus todellakaan törmätä sinuun näin!”, Kolli tuhahti, alkaen keräämään sammaliani. Silloin minäkin heräsin ja aloin poimimaan sammalia, jotka kolli lopulta minulle ojensi.
”Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Olen Kauristassu”, Esittäydyin hänelle. Kolli nosti silmät tuikkien siniset silmänsä minuun, hänellä oli niin hyvänsuopa ilme, toinen hymyili täydestä onnestaan. Olisi kuin olisin sanonut ihmeen päin toisen naamaa enkä vain esittäytynyt kollille.
”Minä olen Ruskatassu! Hauska tavata!”, Kolli tokaisi. Nyökkäsin, poimien viimeisetkin rippeet maasta, kulkien kollin ohi. Heilautin hänelle vielä vaisusti heipat hännälläni, ennen kuin kokonaan lähdin. Pystyin kuulemaan kollin suusta haimeat
”Hetkinen.. mitä?”, sekä jotain mumisi kun sujahdin pensas pesään. Pyyhin kollin mielestäni nopeasti, jotta pystyisin keskittymään pelkän pedin tekoon. Asettelin hennosti sammaleet, painaen ne juuri oikeaan muotoon miten ne halusin. Kun olin tyytyväinen tulokseen otin pari askelta taaksepäin, katsoakseni tulosta. Ei mikään paha. Sitten takaisin Minttuliekin luokse.
Palasin akiolle heti pedin tekon jälkeen, eikä minulla ollut vaikeuksia pongata varapäällikköä kaikkien joukosta. Hyvä, se siis tarkoitti että muistin hänet edes jotekin. Tassutin naaraan luokse miettien mitä me seuraavaksi tekisimme. Ehkä menisimme kiertämään reviiriä toisen kanssa? Tai kertaisiko hän lait minulle? Mitä vain se olisi olisin varmasti tyytyväinen.
”Valmista”, Tokaisin vain kun istahdin naarasta vastapäätä. Asetin häntäni siististi tassujeni päälle, sekä pidin katsekontaktin. Vaikka mieleni olikin muualla ei se tarkoittanut ettei minun pitäisi antaa mahdollisimman hyvää vaikutusta itsestäni Minttuliekille.
//Minttu?
//1175 sanaa.
