Kehräpentu
Kirjoittaja: Ninjanen
Viime päivinä kuntoni oli mennyt niin heikoksi, etten jaksanut oikein muuta kuin nukkua. Uneni eivät kyllä olleet kovin hyviä. Ne olivat enimmäkseen kuumehourepainajaisia, joissa tapahtui todella erikoisia ja häiristeviä ja kauheita asioita. Leimusilmä herätti minut väliajoin, ja silloinkin kun nukuin tunsin usein kollin lämmön lähelläni ja tämän tutkivan, huolestuneen katseen turkillani. Lima ei tahtonut lähteä kurkustani, hengitys oli vaikeaa, se vinkui ja rohisi ja yksänpuuskat ravistelivat kehoani jatkuvasti. Kylmyys ja tuskallinen kuumuus repivät sisuskalujani. Olin huomannut, että vaikka Leimusilmä jakoi huomiotaan parhaansa mukaan kaikille seirastuneille, hän palasi aina luokseni ja vietti pitkäkin aikoja tarkkailemassa minua ja maanittelemassa milloin juomaan vettä, milloin syömään yrttejä. Leimusilmän kasvoilla näkyi jatkuvasti jonkinlainen varjo, enkä oikein saanut siitä kiinni, mutta saatoin arvata mistä se johtui. Jotain sanomatonta roikkui ilmassa. Emo ei ollut tullut katsomaan minua, ainakaan niin että olisin tietänyt. Pelkoni ei sinänsä helpottanut oloani.
Tunsin jälleen kollin käpälän tökkivän minua hellästi hereille. Vinkaisin hiljaa ja heikosti ja raotin silmiäni. Parantajakolli työnsi minua päin jälleen yhtä yrttisekoitusta.
”Syö tämä, jooko. Olosi helpottaa”, Leimusilmä sanoi maanitellen ja työnsi yrttejä lähemmäksi. Otin yrtit suuhuni heikosti, ja Leimusilmä kurotti auttamaan minua nielaisemaan ne. Kolli lähti, mutta palasi pian sammalmytty suussaan. Yskäkohtaus ravisteli jälleen, ja liman seassa oli hieman niiden yrttien paloja. Jos kuolisin nyt, Tähtiklaani olisi ottanut minut ihan liian aikaisin. En tahtonut kuolla vielä. Luomeni alkoivat jälleen sulkeutua, ja näin pesässä omituisia, usvaisia hahmoja siivet selässään, jotka olivat tuttuja painajaisistani. Leimusilmä kuitenkin herätti minut uudestaan.
”Juo nyt”, Leimusilmän äänestä kuulsi ahdistus ja – pelko? Kolli lähti uudestaan, ja silmäni sulkeutuivat. Olin jo antautumassa unelle, kunnes kuulin jonkun äänen.
”Kehräpentu..?” naaraan ääni oli käheä, joten arvelin tämän olevan sairaspotilas. Olisikohan se emo?
”Emo?” kysyin silmieni avautuessa. Mutta punaruskea nuori naaras ei ollut emoni.
”En ole emosi. Olen Kiurutassu..”, oppilaan lause keskeytyi yskään.
”Joisitko tämän veden? Niin olosi helpottuu ja.. ja emosi on sinusta ylpeä”, naaras sanoi mahdollisimman kannsutavasti ja työnsi vettä hieman lähemmäksi. Olisiko emo ylpeä? Ainakin emo olisi ylpeä, jos saisi nähdä minun kasvavan, eikä että olisin kuollut viheryskään. Pieni ääni sanoi päässäni. Kurotin siis ottamaan vedet. Pakotin itseni nielaisemaan sen. Raju yskänpuuska ravisteli minua jälleen. Kröhin liian liman ulos ja keräsin äänenrippeeni.
”Kiitos”, ääneni oli todella käheä ja heikko. Mutta se kuului, ainakin jos oli oikein lähellä.
//Kiuruli?
