Kimalaistassu
Kirjoittaja: Aura
Kimalaistassu retkotti Irvikidan selässä kohti Kieloniittyä. Naaras viihtyi Kieloniityllä viherlehden aikaan, siellä oli niin kaunista. Kimalaistassu ihaili maisemia hyväntuulisena ja sulki hetkeksi silmänsä. Naaras oli hieman ihastunut Irvikitaan, mutta ei uskaltanut kertoa tunteitaan vanhemmalle kollille. He olivat olleet ystäviä koko naaraan eliniän ajan, hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että se valuisi hukkaan. Hänen ja Aurinkotassunkin välit olivat hieman oudot. Kimalaistassu tunsi pientä kateutta Sypressitassua kohtaan, joka sai Aurinkotassun jakamattoman huomion. Naaras takertui vasemmalla etutassulla Irvikidan kehoon ja kietaisi häntänsä kollin omaan.
”Kiitos kun toit minut tänne, sinulla olisi varmasti omiakin hommia”, Kimalaistassu naukaisi hiljaisuuden jälkeen hiljaisella äänellä.
”Minua vain huimasi tänään aamulla kovin ja Mesitähtikin on jossain, ja-”, naaraskissa selitti, mutta Irvikita keskeytti hänet:
”Ei sinun minulle tarvitse selitellä, olet ystäväni ja ystäviä autetaan”, Irvikita maukui matalalla äänellä ja laski päätään.
”Sitä paitsi seurassasi on aina niin mukavaa, olet hyvä kissa, Kimalaistassu”, kollikissa jatkoi ja sai naaraan sydämen pamppailemaan villisti. Kimalaistassusta tuntui, että hänen tassunsa menivät aina veltoksi Irvikidan seurassa. Jokin kollissa veti häntä todella puoleensa, olihan Irvikita myös komea. Se Kimalaistassun oli pakko myöntää. Varmasti kaikki muutkin kissat kuolasivat Irvikidan perään, Kimalaistassu ei uskonut, että hänen mahdollisuudet kollia kohtaan olisivat kovinkaan korkealla. Naaraskissa niiskaisi ja avasi silmänsä Irvikidan pysähtyessä.
He olivat saapuneet Kieloniitylle. Kolli odotti, että Kimalaistassu sai liu’uttua alas. Naaras tömpsähti maahan ja ravisteli päätään. Irvikita puski naaraskissaa hellästi makuuasentoon ja odotti, että Kimalaistassu sai koottua itsensä. Naarasoppilasta huimasi, mutta hän ei antanut sen häiritä tätä hetkeä. Naaras katsoi Irvikitaa hymyillen ja heilautti sitten häntäänsä.
”Kiitos vielä, tämä merkitsee minulle paljon. Viherlehti loppuu pian ja lehtisateen aikaan täällä ei ole näin kaunista”, Kimalaistassu naukui ja ihasteli maisemia. Yö oli vallannut metsän jo hetki sitten ja tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla. Raidallinen naaraskissa katseli tähtitaivasta ja mietti kuollutta sisartaan. Hänen isosiskonsa Lainepentu oli matkannut jo pentuna Tähtiklaanin maille. Asia suretti Kimalaistassua, hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan tutustua toiseen. Olikohan Tyrskytassukin tuolla? Vai oliko kolli elossa? Kimalaistassu toivoi, että toinen ei olisi ainakaan täällä. Oli jo niin pimeää ja Kimalaistassua pelotti, että Tyrskytassu tulisi tappamaan heidätkin!
”Mitä mietit?” Irvikita kysyi mietteliäällä äänellä ja katsoi Kimalaistassuun kysyvästi. Kimalaistassu siirsi katseensa ystäväänsä ja mietti. Uskaltaisikohan hän kertoa kollille, että hän pelkäsi Tyrskytassua ja toivoi, että kolli ei asustelisi näillä main? Pitäisiköhän Irvikita häntä aivan nössönä? Toinen vaikutti hänestä niin rohkealta, kukaan ei uskaltaisi taatusti ryttyillä noin suurikokoiselle kollikissalle. Kimalaistassun katse oli täynnä ihailua, kun hän suorastaan tuijotti Irvikidan vihreitä silmiä.
”Sinua”, pääsi Kimalaistassun suusta ja tajuttuaan mitä hän oli sanonut, naaras laski katseensa häpeissään. Mitä ihmettä hän oli päästänyt suustaan? Kimalaistassun oli pitänyt tasan tarkkaan sanoa, että hän mietti isosisaruksiaan! Jotenkin Irvikita oli vain luikerrellut hänen ajatuksiinsa, tämä oli naaraasta niiin noloa. Kimalaistassusta tuntui, että hän olisi voinut vajota maan alle ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Naaras nyhti ruohoa hermostuneena tassullaan ja pelkäsi Irvikidan vastausta. Mitä jos kolli nauraisi.
”Minä olenkin hyvä mietiskelynaihe”, Irvikita vastasi rennosti ja virnisti naaraalle. Kimalaistassu huokaisi helpottuneena, ainakaan kolli ei ollut pitänyt häntä ihan täytenä typeryksenä. Kimalaistassu katsahti taas Irvikitaan ja väräytti korvaansa.
”Mitä sinä sitten mietit? Sinäkin vaikutat aika mietteliäältä”, naaras kysyi ujosti ja räpäytti silmiään.
”Sinua”, Irvikita vastasi välittömästi ja virnisti ystävälleen. Kimalaistassu tunsi kuinka puna levisi hänen kasvoilleen. Kolliko mietti.. häntä? Kimalaistassu katseli tassujaan, mutta hymy oli väistämättä levinnyt hänen huulille.
”Aijaa, no tuota. Mukava kuulla”, naaras naurahti varovaisesti ja nuuhkaisi yhtä kieloista. Kukkaset olivat niin kauniita, mutta hän tiesi niiden olevan myrkyllisiä, joten kerääminen ei tulisi mieleenkään. Kimalaistassu katseli taas tuikkivia tähtiä haltioituneena.
”Eivätkö ne olekin kauniita? Meidän kaikki edesmenneet klaanitoverimme ovat tuolla”, Kimalaistassu kuiski ja pieni kyynel vierähti hänen poskelleen. Kuka huolehti Lainepennusta? Ehkä Korppisiiven vanhemmat? Vaikka naaras olikin hänen isosiskonsa, oli toinen silti pentu. Hassua, Kimalaistassusta tuon ajattelu tuntui niin kummalta. Tähtiklaanissa kissat kun eivät ikääntyneet. Irvikita suki etukäpäläänsä hiljaisena, mutta nyökkäsi lopulta.
”Olet oikeassa, tähdet ovat hyvinkin kauniita”, raidallinen kissa naukui ja katseli myös tummaa taivasta.
”Miten koulutuksesi muuten sujuu? Ei meidän toki ole pakko puhua siitä, jos sinä et halua”, Irvikita kysyi matalalla äänellä ja sai Kimalaistassun kääntämään katseensa kolliin. Olihan hänen koulutuksensa sisaruksistaan jäljessä, mutta Mesitähti oli naukunut naaraan edistyneen.
”Viimeisissä harjoituksissa Mesitähti kertoi minun edistyneen. Hyvä lihaskunto pitää muut tassuni hyvässä kunnossa ja edesauttaa minua olemaan hyvä soturi. Minulla kuulemma on hyvä mahdollisuus saada soturinimi”, Kimalaistassu henkäisi iloisena. Irvikita nyökytteli Kimalaistassulle tyytyväisenä ja nousi sitten seisomaan.
”Kaipa meidän pitäisi palata takaisin leiriin? Alkaa olla jo hieman viileää”, Irvikita totesi hetken päästä ja raidallinen naaras lähti kampeamaan itseään pystyyn. Paluumatkan hän kävelisi itse, leiriin saakka! Huimaaminenkin oli vähentynyt istumisen ja lepäämisen ansiosta, vaikka naarasoppilas myös uskoi hyvällä seuralla olevan siihen iso merkityksensä.
”Lähdetään sitten. Kuka ekana leirissä voittaa!” Kimalaistassu hihitti vitsikkäästi ja lähti linkuttamaan varovaisin askelin kohti leiriä. Irvikita murahti tyytyväisenä ja kosketti hännällään Kimalaistassun omaa. Kaksikko lähti tassuttelemaan kohti leiriä ja vaihtoivat matkan aikana muutamia maukaisuja. Kimalaistassua oli alkanut väsyttämään hyvin paljon ja hän olisi voinut nukahtaa vaikka näille sijoilleen. Irvikita antoi naaraalle pientä tukea, jotta toinen ei nukahtaisi ja piti naarasta hereillä juttelemalla toiselle mukavia. Pian ystäväkaksikko saapui leiriin ja Irvikita saattoi Kimalaistassun omille sammalilleen. Naaraskissa kellahti pedilleen ja katsahti vielä ystäväänsä hymyillen.
”Kiitos Irvikita, oli mukavaa. Nähdäänhän taas pian?” Kimalaistassu kysyi varovaisesti.
”Totta kai, tulen taas pian etsimään sinut tassuihini”, Irvikita maukaisi ja pukkasi vielä päällään Kimalaistassua lapaan. Naaras päästi pienen kehräyksen ilmoille ja käpertyi pieneen kasaan. Jos Kimalaistassulta kysyttäisiin, päivä oli ollut täydellinen. Irvikita oli hänestä parasta mahdollista seuraa, isänsä lisäksi tietenkin.
