Kimalaistoive
Kirjoittaja: Aura
Katsoin silmät lämpimästi tuikkien, kun Vienotassu kertoi pennuilleni parantajuudesta. Solapentu ja Puropentu kuuntelivat kiinnostuneina, mutta Pörriäispentu heitteli tapansa mukaan välikommentteja. Kolli oli niin raisu, mutta samalla niin kovin rakas.
“Pörriäispentu, parantajat ovat Eloklaanille tärkeitä”, Solapentu miukaisi ja vilkaisi sitten minuun hyväksyntää hakien. Hymyilin naaraalle ja kurottauduin sukaisemaan tyttäreni päälakea. Käänsin päätäni, kun kuulin pesän suuaukolta tutun tervehdyksen. Kasvoilleni levisi entistäkin leveämpi hymy, kun näin kumppanini, Irvikidan saapuvan pesään. Kiiruhdin kollia vastaan ja painoin pääni kumppanini jykevää rintaa vasten. Irvikidan kurkusta kumpusi muutama kehräys ja kolli sukaisi minun korvaani muutaman kerran.
“Hei rakas, miten sinä ja pennut voitte?” kolli kysyi matalalla äänellä ja nosti katseensa katsoakseen mitä pentumme touhusivat. Minäkin vilkaisin vaistomaisesti ja ilahduin nähdessäni Vienotassun istuvan pentulauman keskellä. Naaraasta tulisi takuulla varsin pätevä parantaja.
“Pennut ovat leikkineet koko päivän, he ovat varmasti pian väsyneitä. Minun tekisi mieli käydä hieman jalottelemassa, voisitkohan…?” kysyin hellästi ja Irvikita nyökkäsi vastaukseksi.
“Totta kai, he ovat yhtälailla minunkin vastuulla. Mene sinä vain, minä huolehdin heidät iltasadun kautta unille. Pennut. haluaisitteko kuulla suuresta taistelusta?” Irvikita maukaisi ja sai vastaukseksi innostuneita kiljaisuja. Olin jo naukaisemassa vastaväitteen taistelutarinasta, mutta pyörsin pääni. Halusin suojella pentuja kaikelta ikävältä, mutta luotin siihen, että Irvikita osaisi kertoa taistelutarinan vähemmän hurjasti.
“Vienotassu, haluaisitkohan sinä tulla kanssani kävelylle?” kysyin lempeällä äänensävyllä. Lähtisin mielelläni yksinkin, mutta seurassa kävelylenkit olivat aina mukavampia. Naaras nyökkäsi ja nousi ylös.
“Pennut, emo menee nyt kävelylle”, naukaisin vielä, mutta en saanut vastaukseksi yksiäkään hyvästejä. Koko kolmikko hyöri Irvikidan ympärillä innostuneena ja hymyilin. Irvikita oli niin hyvä pentujen kanssa ja koko näky sai sydämeni pakahtumaan. Toivoin, että olisin voinut taltioida tämän näyn verkkokalvoilleni ikuiseksi ajoiksi. Lähdin Vienotassu perässäni ulos pentutarhasta ja vetäisin syvään henkeä viileän ilman puhaltaessa vasten kasvojani. Pentutarhan lämpö kävi joskus tunkkaiseksi.
“Mihin päin menisimme? Tarvitseeko sinun kerätä jotain yrttejä? Minä voin auttaa sinua, jos tarvitsee”, ehdotin parantajaoppilaalle ja maistelin raikasta ilmaa.
//Vieno?
