Kimalaistoive
Kirjoittaja: Aura
Kimalaistoive tarrasi sammaliin kaksin käpälin ja puhisi hiljaa. Lähes kaksi kuukautta sitten hän oli käynyt Liljatuulen vastaanotolla huonon olon takia. Liljatuuli oli naaraan suureksi hämmästykseksi, mutta vähintäänkin yhtä suureksi iloksi ilmoittanut Kimalaistoiveen olevan tiineenä. Naarasta oli jännittänyt kertoa asia Irvikidalle, mutta kolli oli ottanut asian lungisti ja luvannut kantaa vastuunsa. Kaksikko olivat sopineet, että ne ottaisivat rennosti eivätkä ottaisi paineita kumppanuudesta. Kimalaistoive oli hermostunut asian suhteen, mutta hänelle oli tärkeintä, että kolli olisi isä pennuilleen. Samalla naaraskissa haaveili jostain suuremmasta, nimittäin kumppanuudesta ja perheestä raidallisen soturin kanssa. Irvikita oli Kimalaistoiveesta kaikista karismaattisin, komein ja lempein kolli. Naaras oli korviaan myöten ihastunut vanhempaan soturiin ja arveli, että kolli oli arvannut hänen tunteensa. Kimalaistoive ei kuitenkaan halunnut painostaa soturia mihinkään, joten he etenisivät rauhalliseen tahtiin ja katsoisivat, mitä elämä toisi tullessaan. Naaraan kasvoilla läikähti hentoinen hymy, kun hän ajatteli Irvikitaa. Liljatuuli havahdutti hänet ajatuksistaan tarjoamalla naaraalle keppiä. Kimalaistoiveen poikiminen oli alkanut jo tovi sitten ja naaras olikin ponnistanut jo useampaan kertaan, mutta siitäkään huolimatta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Naaraskissan emo, Korppisiipi oli myös tiineenä ja kannusti tytärtään sukimalla kuningattaren korvia lempeästi.
”Sinä pystyt siihen, Kimalaistoive. Pian tämä on ohi”, Korppisiipi naukui hiljaisella äänellä ja silitti toisen selkää lempeästi hännällään. Kiharaturkkinen kissa ei vastannut mitään, mutta sisimmässään hän kiitti emoaan toisen antamasta tuesta. Kimalaistoiveen esikuvia olikin erityisesti hänen rakkaat vanhempansa. Kimalaistoive tunsi pian taas suurta tarvetta ponnistaa ja kyyneleet silmissä hän ponnistikin niin lujaa, että pieni kollipentu tupsahti maailmaan. Pennun synnyttyä Kimalaistoive hengitti muutaman kerran todella raskaasti ja kääntyi sitten Liljatuulen puoleen.
”Onhan hän, puusk. Elossa?” Kimalaistoive hengitti raskaasti ja katsoi pelokkaasti parantajaan. Kuullessaan tabbykuvioisen pennun miukaisevan äänekkäästi, uskalsi hän taas hengittää vapaasti. Naaras rakastui välittömästi pieneen pentuun, joka muistutti suuresti Hiilihammasta. Kolli oli upea, niin viaton pikkuinen. Liljatuuli hymyili tuoreelle emolle lämpimästi ja asetteli pennun naaraan vatsan viereen.
”Olen niin onnellinen…”, Kimalaistoive naukui ja katsoi lähellään olevia naaraskissoja kyyneleet silmissään. Pentu oli Tähtiklaanin lähettämä ihme. Liljatuuli paineli muutaman kerran Kimalaistoiveen vatsaa, jotta voisi olla varma, että kolli oli todella ainokainen.
”Onneksi olkoon, Kimalaistoive”, Korppisiipi toivotti lämpimästi ja puski tytärtään kaulalle. Kimalaistoive uskaltautui kehräämään ja kosketti kollia kuonollaan. Naaras halusi tarkistaa erään asian, olihan kollilla kaikki käpälät? Varmistuttuaan siitä, hän oli entistä onnellisempi. Tietenkin hän rakastaisi pentua, vaikka toisella ei olisi yhtäkään käpälää. Hän halusi vain, että pentu voisi juosta niin lujaa, kuin halusi. Taistella, saalistaa ja ilakoida vapaasti. Ja erityisesti, että halutessaan toinen voisi nousta niin suureksi soturiksi, kun vain haluaisi.
”Piiskupentu, sinusta tulee Piiskupentu”, Kimalaistoive kuiskasi ja kääräisi sitten häntänsä pennun ympärille.
”Näin muuten Irvikidan ennen poikimisesi alkua aukiolla, hän tulee katsomaan teitä vapauduttuaan partiosta”, Liljatuuli huikkasi vielä tuoreelle emolle, jonka tehtyään hän poistui pesästä. Tieto Irvikidan tulosta teki naaraan entistä onnellisemmaksi.
