Kimalaistoive
Kirjoittaja: Aura
Kimalaistoiveen pää nyökähti pienesti. Lehtisade oli riisunut metsän puut turkeistaan, ja paljaat oksat ratisivat hiljaa kylmässä tuulessa. Maa Kimalaistoiveen tassujen alla oli kova ja kylmä, routa oli jo puraissut sen pintaa ja kuihduttanut viimeisetkin hennot kasvit, jotka eivät olleet ehtineet paeta lehtisadetta. Pian tilanne olisi vielä huonompi. Kimalaistoive kuitenkin uskoi, että onni olisi heidän puolellaan ja he voisivat löytää jotain mitä Tähtiklaani ei olisi vielä tappanut. Yhtäkkiä naaraan mieleen syttyi pieni, lämpöisä kipinä. Persilja. Hyväntuoksuinen kasvi, jota käytettiin kuningattarien suuren surun keskellä. Ja se myös sattui kestämään kylmän ja kuuman vaihtelut todella hyvin. Jos he vain sattuisivat löytämään sitä, se olisi todennäköisesti vielä voimissaan. Tabbykuvioisen naaraan kasvoilla läikähti huoli ja epävarmuus. Vienotassu oli oikea parantaja, hän tiesi nämä jutut. Kimalaistoiveen tietotaito ei todellakaan ollut hänen vieressään tassuttelevan kissan tasolla. Koko elämän ajan naarasta oli seurannut tumma varjo, jota epävarmuudeksikin kutsuttiin. Aina kun Kimalaistoive uskoi tietävänsä jotain, tuo varjo ilmestyi kuin tyhjästä ja sanoi naaraalle, että et sinä oikeasti tiedä mistään mitään. Kimalaistoive nielaisi ja pakotti äänensä pysymään tasaisena. Hän osaisi kyllä.
“Eikö persilja kestä kylmää?”
Vienotassu kääntyi hänen puoleensa ja naaraan katseesta loisti lämpö. Lopulta parantajaoppilas nyökkäsi.
“Kyllähän se kestää, en kuitenkaan ole varma missä täällä kasvaa persiljaa. Missä sinä olet oppinut yrteistä? Minä en tiennytkään, että sinä osaat niistä jotain. Etkö kuitenkin ollut ennen soturi?” Vienotassu uteli. Kimalaistoive siirsi katseensa taivaalle ja yritti tiirailla oikein Tähtiklaaniin saakka. Eivät soturit yleensä halunneet oppia yrteistä ja naaras uskoi, että jos hänellä olisi neljä jalkaa, olisi hän ollut samanlainen kuin muut. Kimalaistoive oli kuitenkin halunnut olla Eloklaanille hyödyksi, joten hänen oli ollut pakko opetella edes jotain. Nykyään naaras jopa nautti yrttien opettelusta, mutta toista se oli ollut oppilaana milloin hän oli kokenut jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.
“Kolmella jalalla ei oikein voi saalistaa tai taistella. Halusin auttaa Eloklaania jotenkin, mutta Tähtiklaani ei ollut valinnut minua viralliseksi parantajaoppilaaksi”, Kimalaistoive lopulta selitti hennolla äänellä. Hän olisi antanut mitä tahansa siitä, että olisi saanut tuntea puuttuvan käpälänsä kohdalla saman kylmän, armottoman maan. Mutta ei, hän joutui tyytymään kohtaloonsa olla vajaavainen, kuin puoliksi syöty riista. Oli hänestä jotain hyötyä ja kai joku hänestä ilahtui, mutta enemmän hyötyä hänestä olisi, jos hän olisi kokonainen.
//Vieno?
