Kimalaistoive
Kirjoittaja: Aura
Kimalaistoive kaappasi sekavan oloisen ja omiaan hourailevan Käärmepennun leukoihinsa. Nyt oli kiire, sillä naaraspennun vointi oli romahtanut ihan yllättäen ja todella nopeaa. Pentu oli myös hyvin kuuma ja Käärmepennun nenä oli rutikuiva. Kimalaistoive ei itse ollut parantaja, mutta tiesi yrteistä ja parantamisesta kohtalaisesti. Sen lisäksi, että aihe kiinnosti kuningatarta, koki että hän kykeni näin olemaan edes jokseenkin hyödyksi. Sodan aikana hänestä ei ehkä ollut taistelijaksi tai viestinviejäksi, mutta hän saattoi auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää. Kimalaistoive kiiruhti kolmella koivellaan pentutarhaan ja laski pennun sammalille. Käärmepentu kiemurteli ja mumisi jotain sekavana, ja se sai kuningattaren entistä huolestuneemmaksi. Kimalaistoive kosketti Käärmepentua hellästi nenällään ja tutki toista pintapuolisesti. Naaraalla ei ollut mitään muita oireita, kun korkea ja nopeasti noussut kuume. Kimalaistoive uskalsi huokaista helpotuksesta, ehkä se ei olisi viher-tai valkoyskää? Musta-tai punayskästä puhumattakaan.
“Haen parantajan, Käärmepentu. Ei ole mitään hätää, minä olen tässä”, Kimalaistoive naukaisi toiselle hennolla äänellä, mutta hänen sanat taisivat lipua Käärmepennun korvien ohitse. Naaras painoi korvansa toisen rintaa vasten kuunnellakseen rohisiko Käärmepennun hengitys. Se oli kuitenkin onneksi normaali. Kuningatar välitti Tähtiklaanille nopeat kiitokset ja pyysi heitä suojelemaan Käärmepentua. Kimalaistoive katsoi vielä, että Käärmepentu oli asennossa, missä hän pystyisi tarvittaessa oksentamaan. Sen tehtyään naaras peruutti pesästä ja suuntasi parantajien luokse tyynenä, mutta huolestuneena. Onneksi parantajien väliaikainen “pesä” oli aivan pentutarhan kupeessa. Hän kohtasi Liljatuulen kysyvän katseen ja avasi suunsa:
“Käärmepennulle nousi aivan yllättäen korkea kuume. Hänellä ei ole muita oireita, hengityskään ei rohise. Tulisitko kuitenkin katsomaan hänen vointinsa varmuuden vuoksi? Minulla on saattanut mennä jokin oire ohitse”, Kimalaistoive selitti vanhemmalle parantajalle, joka nyökkäsi ja silmäili yrttivalikoimaansa. Naaras otti mukaansa yrttiä, jonka Kimalaistoive tunnisti lopulta reunuspietaryrtiksi. Se muistutti päivänkakkaraa, joten se oli kuningattarelle helppo tunnistaa. Naaraat kiiruhtivat Kimalaistoiveen johdolla takaisin pentutarhan suojiin ja raidallinen naaras pelästyi näkyä. Missä Käärmepentu oli? Eihän toinen ollut hoiperrellut aukiolle? Pian hän kuitenkin huomasi sammalien alta pilkottavan valkean häntätupsun. Käärmepentu selvästi halusi leikkiä piilosta ja tavallisessa tilanteessa tämä saisi Kimalaistoiveen kikattamaan pennun toilailuille. Kimalaistoive nosti Käärmepennun hellästi takaisin sammalien päälle ja sukaisi toista muutaman kerran niskaan. Sen tehtyään hän antoi Liljatuulelle tilaa, jotta naaras voisi tutkia pennun nenästä hännänpäähän.
“Kimalaistoive, hakisitko Käärmepennulle vettä? Pikkuinen taitaa olla nukahtanut, mutta hänen olisi hyvä juoda, kunhan hän herää”, tummanharmaa naaras ohjeisti klaanitoveriaan, joka nyökkäsi ja katosi välittömästi aukiolle etsimään vettä. Kimalaistoive haki parantajien kolosta itselleen sammalta ja nilkutti sitten joenhaaraan hakemaan tuoretta vettä. Kimalaistoive latki myös muutaman kulauksen raikasta vettä kurkkuunsa ja lipaisi sitten huuliaan. Veden kylmyys sai hänen viiksensä värähtelemään ja naaras kastoikin sammaltupon nopeasti veteen, jonka tehtyään hän kiiruhti takaisin Eloklaanin väliaikaiseen leiriin. Kimalaistoive nautti siitä, että aurinko lämmitti hellästi hänen selkäänsä ja sulatti lumikasoja. Lumet olivat joistain paikkaa jo sulaneet kokonaan, mutta lumikasoja lojui edelleen siellä sun täällä. Kimalaistoive asteli pentutarhaan varovaisesti ja laski vesitippoja tiputtelevan märän sammalmytyn Käärmepennun sammalien viereen. Sitten hän kääntyi Liljatuulen puoleen ja katsoi toista jäänsinisillä silmillään kysyvästi. Kimalaistoiveen sydän pamppaili pienesti odottaessaan uutisia Käärmepennun voinnista.
“Käärmepennulla on vain selittämätön, mutta korkea kuume. Annoin hänelle reunuspietaryrttiä, mutta hän ehti jo nukahtaa. Käärmepennun pitäisi olla nyt levossa ja rauhakseen, kunnes kuume laskee. Ei siis rajuja leikkejä. Haethan minut, jos hänellä ilmenee muita oireita?” Liljatuuli ohjeisti huolestunutta ikikuningatarta, joka nyökkäsi hieman hymyillen. Kimalaistoive nyökkäsi parantajalle helpottuneena, Käärmepennulla ei siis ollutkaan mitään vakavaa mysteerisairautta! Kimalaistoive käpertyi pennun ympärille ja laski häntänsä naaraan selän päälle.
“Ei mitään hätää pikkuinen, ei hätää. Minä huolehdin sinusta”, Kimalaistoive naukaisi ja tilanne herätti hänen muistonsa mieleen. Ne muistot, kun hän oli löytänyt silloisen Kaislapennun rajan tuntumasta. Kimalaistoive laski hieman päätään. Olisipa Kaislatassu vielä täällä.. Miksi Tähtiklaanin oli pitänyt hakea niin nuori kissa riveihinsä? Kimalaistoive tiesi, että hän tai mikään maallinen kissa ei voisi sitä ymmärtää. Kyllä heillä syynsä olivat, mutta… Kimalaistoive kaipasi Kaislatassua vain niin kovasti!
“Lupaan, että sinä näet vielä soturiuden”, ikikuningatar kuiskasi nukkuvalle pennulle ja kosketti toisen korvaa hellästi kuonollaan.
//Käärme?
