Kimalaistoive
Kirjoittaja: Aura
Kimalaistoive suki poikansa, Piiskupennun hieman kiharalla olevaa turkkia vaitonaisena. Irvikita makasi naaraan edessä suojelevaisena ja välillä hiljainen kolli kääntyi perheensä puoleen varmistaakseen heidän olevan täysissä voimissaan. Kimalaistoive nyökkäsi kollikissalle rauhallisena kertoakseen heillä olevan kaikki hyvin. Kolmijalkainen kissa niiskaisi hiljaisella äänellä. Hän oli edelleen järkyttynyt viime aikaisista tapahtumista ja palasi koko ajan mielessään viime yöhön. Siihen yöhön, kun kujakissayhteisön johtaja, Keijukainen kissoineen ja Kuolonklaani olivat hyökänneet Eloklaaniin. He olivat julistaneet sodan ja häätäneet Eloklaanin kissoineen leiristä. Kimalaistoivetta pelotti aivan valtavasti. Hän oli nähnyt oman veljensä ensimmäistä kertaa ja kolli oli todella muistuttanut häntä ulkonäöllisesti aivan todella pelottavan paljon. Kimalaistoive värähti muistelessaan sitä, kuinka Tyrskytiikeriksi kutsuttu kissa oli napannut hänen rakkaan Piiskupentunsa. Piiskupentu oli vieläpä niin herkkä! Naaras pelkäsi, että pennulle jäisi suuretkin traumat tästä, sitä hän ei halunnut. Naaraan poskelle vierähti suolaistakin suolaisempi kyynel.
“Pelkäsin, että menetän sinut ja Piiskupennun”, Kimalaistoive kuiskasi hiljaisella äänellä ja painoi päänsä vasten Irvikidan kylkeä. He eivät vieläkään olleet kumppaneita, he voisivat olla. Naaras ei vain ollut varma olisiko tämä hetki oikea sen kysymiseen. Mutta tulisiko täysin oikeaa hetkeä koskaan. Siispä Kimalaistoive nousi varovaisesti pystyyn ja painautui hellästi suurikokoisen kollin kehoa vasten. Piiskupentu lepäsi hänen etutassujensa juuressa.
“Kaikesta huolimatta, minä olen onnellinen. Olen onnellinen, koska sinä olet siinä. Eilis yö osoitti vain sen, että en kestäisi, jos menettäisin sinut. Irvikita, minä tahdon olla sinun kanssasi, sinun kumppanisi. Haluan, että meidän elämät kietoutuvat täysin yhteen. Kuten meidän häntämme nyt, kuten tähdet taivaalla”, Kimalaistoive naukaisi hellällä äänellä ja kietaisi takkuisen häntänsä kollisoturin omaan. Irvikita käänsi katseensa kuningattareen, joka odotti sydän pamppaillen kuumeisena Irvikidan vastausta. Samalla hän pelkäsi, että saisi kieltävän vastauksen. Että yhteisestä pojasta huolimatta Irvikita ei haluaisi häntä sen enempää elämäänsä. Irvikita sukaisi Kimalaistoiveen otsaa hellästi ja hymyili sitten hieman omaa, juroa hymyään.
“En toivo mitään niin paljoa, kuin että saisin olla sinun kumppanisi. Minusta tuntuu, että meidät on luotu yhteen. Kuin vesi on kalojen kotipaikka tai Eloklaanin reviiri eloklaanilaisten, sinä olet minun kotipaikkani”, Irvikita naukaisi hiljaisella, möreällä äänellä Kimalaistoiveelle. Naaraan teki mieli heittäytyä kumppaninsa kaulaan, halata toista ja hukuttaa toinen sukimisiin. Mutta hän halusi pitää tämän hetken heidän tapaan hiljaisena, tietyllä tapaa mystisenä, mutta samalla hyvin avoimena ja romanttisena.
“Olet turvapaikkani, Irvikita. Minä.. minä. Minä rakastan sinua. Olet kaikkeni, en aio tai tahdo päästää sinusta koskaan irti. Lupaan että olen sinun ikuisesti”, Kimalaistoive naukaisi hetken hiljaisuuden päästä tuoreelle kumppanilleen. Heidän välilleen laskeutui pieni hiljaisuus ja molemmat vain nauttivat toisistaan. He taltioivat toisesta jokaisen pienen yksityiskohdankin, he halusivat tuntea toisensa läpikotaisesti. He halusivat tuntea syvää sielujen yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta. Sitä kun, että vilkaisi toiseen, tiesi mitä toinen ajatteli. Kimalaistoive tiesi, että Irvikita oli hänelle se oikea. Hänen sielunkumppaninsa. Hiljaisuus ei ollut kiusallinen tai painostava, vaan antoi heille aikaa oppia tuntemaan toisensa vielä paremmin tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Kimalaistoiveen kasvoilla oli leveä, lempeä hymy. Kimalaistoiveesta tuntui ensimmäistä kertaa elämässään, että hän oli kokonainen. Irvikita kävi Kimalaistoiveen viereen makaamaan ja kuningatar kellahti toisen viereen. Hän nosti Piiskupennun hellästi heidän vierelle ja vilkaisi vielä onnellisesti kumppaniaan.
Kaksikon varsin romanttisen ja lempeän hetken keskeytti pesään asteleva Helmipilkku. Kimalaistoive nosti unisena päätään, olivatko he nukahtaneet? Irvikita ainakin kuorsasi hänen vieressään kovaäänisesti ja toisen kuuluva ääni sai Kimalaistoiveen naurahtamaan huvittuneesti. Toinen oli niin suloinen. Samassa naaras muisti tapahtumat ja muistaessaan toisen olevan hänen kumppaninsa, täytti Kimalaistoiveen valtava lämpö ja rakkaus. Tätä tunnetta Kujakissayhteisö tai Kuolonklaani ei voisi viedä häneltä koskaan. Naaraskissa kurkisti pesään suussaan kaksi pientä peltomyyrää.
“Huhuu, sopiiko tulla?” naarassoturi huhuili ja asteli sisään nähdessään siellä olevan kissoja hereillä. Kimalaistoive nyökkäsi naaraalle onnellisena hymyillen. Hän ei voinut tai halunnut piilottaa onneaan. Kuinka hän voisi! Kimalaistoive suorastaan halusi kuuluttaa heidän kumppanuuttaan kaikille. Hän olisi voinut rynnätä samantien kertomaan uutisensa ensin perheelleen, sitten vaikka itse Keijukaiselle!
“Kuinkas sitä täällä voidaan?” vaaleaturkkinen naaras kyseli laskettuaan tuomisensa pesän lattialle.
“Minä ja Irvikita olemme kumppaneita”, Kimalaistoive naukaisi lähes heti Helmipilkun tultua pesään. Hänen oli pakko sanoa se, sanat suorastaan tulivat ilosta kuplien hänen suustaan. Hän ei välittänyt siitä, vaikka Helmipilkku ei piittaisi hänen uutisistaan yhtään. Kimalaistoive halusi vain jakaa onnensa ja ilonsa myös muille kissoille. Naaras toivoi, että jokainen voisi tuntea samaa mitä hän tunsi nyt. Yhteenkuuluvuutta, rakkautta ja sitä, että kun katsoi toista, toinen sai pelkällä hymyllään oman hengen salpautumaan. Irvikidan kanssa hän oli kokonainen. Kolli sai naaraan tuntemaan itsensä aina hyväksi. Ei huonoksi tai puolikkaaksi, mitä naaras tunsi olevansa ilman yhtä jalkaa. Irvikidan kanssa hän ei ollut sitä. Kollin kanssa kaikki olivat hyvin, täydellisesti. Ennen kolliin rakastumista Kimalaistoive ei ollut varma oliko täydellisyyttä ollenkaan. Nyt hän tiesi, että oli. Piiskupentu ja Kaislapentu olivat siitä oivia esimerkkejä. Naaraskissa vilkaisi nukkuvaa kumppaniaan onnellisena ja huokaisi. Katsellessaan kollia hän unohti jopa sen tosiasian, että Eloklaani oli häädetty pois reviiriltään ja ilmapiiri oli pelottavan epävarma. Kimalaistoive käänsi sitten katseensa Helmipilkkuun, hän katseli toista silmät tarkkoina. Naaraassa ei onneksi näkynyt sen suurempia vammoja. Kimalaistoivekin oli selvinnyt elävänä taistelun tuoksinnasta.
”Sinäkin taisit selvitä sen suuremmitta vammoitta?” Kimalaistoive kysyi varovaisesti. Hän oli auttanut parantajia hieman kukkulalle päästyään, vaikka olikin pääasiassa keskittynyt vain pentunsa hoitamiseen. Onneksi Kaislatassukin oli kunnossa. Samoin Ampiaispisto, Korppisiipi, Hiilihammas ja Mehiläislento. Kimalaistoive oli Tähtiklaanille ikuisesti kiitollinen, että he olivat säästäneet hänen perheensä. Naaras ei todella kestäisi yhdenkään perheenjäsenensä menettämistä.
//Helmi?
