Kimalaistoive
Kirjoittaja: Aura
Lämpö täytti naaraan sydämen, kun Perhopuro nyyhkytti ikävöivänsä parasta ystäväänsä, Jänötassua. Jänötassu oli menettänyt henkensä jo tovi sitten, mutta nuori oppilas oli kuollut kaikista urheimmalla tavalla. Jänötassu oli nimittäin kuollut pelastaessaan Perhopuron hukkumiselta. Kuka tahansa ei olisi antanut henkeään yhtä rohkealla tavalla. Kimalaistoiveen silmiin kihosi pienet kyyneleet. Aihe oli koskettava ja naaras oli ollut erityisen herkällä tuulella viime aikoina. Kaikki pienetkin asiat olivat saaneet hänet herkistymään.
“Voi Perhopuro, Jänötassu oli hieno, valovoimainen ja rohkea oppilas, hänestä olisi tullut suuri soturi”, ikikuningatar sai sanotuksi ja kietaisi käpälänsä veljentyttärensä pehmeän kehon ympärille.
“Itke, se helpottaa. Minä olen tässä. Haluan sinun tietävän, että minä olen sinun tukenasi”, Kimalaistoive naukaisi hellästi ja jatkoi Perhopuron turkin sukimista. Naaras toi mieleen Ampiaispiston. Luonteen, mutta erityisesti ulkonäön puolesta. Kun hän katsoi veljentytärtään, naaras muisti veljensä, Ampiaispiston. Ampiaispiston kuka oli ollut rohkea ja aina hänen puolellaan. Naaras halusi olla samanlainen täti Perhopurolle. Toinen oli kokenut ihan liikaa menetyksiä nuoreen ikäänsä nähden.
“Haluaisitko sinä jotain syötävää? Tai lähteä kävelylle? Vai haluatko sinä vain olla tässä?” Kimalaistoive kysyi lempeästi. Hän halusi vain saada Perhopuron tuntemaan itsensä rakastetuksi, koska sitä naaras hänelle oli. Vaikka he eivät olleet viettäneet viime aikoina niin paljoa aikaa yhdessä, merkitsi naarassoturi hänelle paljon. Riistan ajattelu meinasi saada naaraan kuitenkin yökkäämään, Kimalaistoiveesta tuntui että hänen vatsassaan myörysi inhottavalla tapaa. Tämän tyyppinen pahoinvointi oli kuitenkin Kimalaistoiveelle ja monille muille pentutarhaa asuttaneille tuttua. Kimalaistoiveella oli ollut ihan samanlainen olo, kun hän oli ollut viimeksi toiveena. Naaras ei kuitenkaan uskaltanut iloita vielä. Mitä jos hän ei olisikaan tiineenä? Mitä jos hän olikin vain syönyt jotain pilaantunutta ja Kimalaistoiveen unelmat murskautuisivat jälleen.. Vaikka kuningatar hoki itselleen, että hän ei saisi vielä iloita, naaraan sisällä kupli varovaisia ja pieniä kuplia. Saisivatko he Irvikidan kanssa uuden mahdollisuuden onneen? ’Ei hätää Lehmusjalka ja Kaislatassu, uudet pienokaiset eivät korvaa teitä. Jos olen tiineenä, niin varjelkaa heitä, jooko’, Kimalaistoive ajatteli ja lähetti rukouksensa Tähtiklaanille.
