Kipinätassu
Kirjoittaja: Nelli
”Tänään voisimme mennä sinne koivumetsään. Niinhän sinä silloin toivoit?”, Hillasielu sanoi ja hymyilin:
”Niin! Niin halusinkin!” Vastasin innoissani muistellen samalla minun, Hillasielun ja Helmipilkun retkeä, jollloin olin pyytänyt, että voisimme joskus tulla koivumetsään soturiharjoituksiin. Nyt olimme menossa sinne!
Pääsisin taas siihen ruskan täyttämään hienoon paikkaan! Tai no, lehdet olivat jo tippuneet, joten koivumetsä olisi todennäköisesti enemmänkin rusehtava kasa lehtiä, kuin oransseja, punaisia ja keltaisia sävyjä pullollaan oleva upea värimaailma.
Tassuni oli parantunut parisen päivää sitten, joten harjoitukset olivat taas alkaneet ja olin siitä sangen iloinen.
”Mennäänpäs sitten” , mestarini maukaisi ja nyökkäsin ollen innoissani päästessäni taas harjoittelemaan sotureiden taitoja, sillä viime kerrasta tuntui olevan aivan liian kauan, vaikka olinkin ollut parantajalla alle neljänneskuun verran.
Hillasielu kulki edellä ja minä seurasin aivan hänen takanaan. Menimme samaa reittiä kuin silloin kävelylläkin. Minun teki kokoajan mieli nuuhkia ympäriinsä ja yrittää jäljittää saalista, mutta jos me edes harjoittelisimme saalistamista, niin tekisimme sen varmaankin koivumetsässä.
Saavuimme joelle, jossa virtasi tummaa vettä. Mielestäni juuri sen näköistä, johon voisi helposti hukkua, mutta yritin olla näyttämättä epävarmuuttani Hillasielulle, joka loikki jo astinkivien yli kepeästi ja minä seurasin perässä hieman kömpelömmin.
Loikatessaan viimeiseltä kiveltä joen toiselle puolelle, hän käännähti minuun päin äkisti.
Säikähdin ja loikkasin itsekin pois kiviltä vielä entisiäkin loikkia kömpelömmin huomaten, että siihen olisi jo vaadittu ketteryyttä, jota ei oikein minulta löytynyt -vielä ainakaan.
”Ei hullummin näin aluksi, vaikka kyllä tuossa sinun ketteryydessäsi olisi paljonkin parannettavaa” , Hillasielu maukaisi lausuen ajatukseni ääneen.
Punastuin hieman, vaikkakin en oikein ymmärtänyt syytä. Eihän kukaan voi heti olla erinomainen. Onneksi mestarini ei kuitenkaan huomannut sitä, tai ainakaan huomioinut, vaan kääntyi taas selin minuun.
”Jatketaan”, hän sanoi reippaasti alkaen hölköttää melkoisen rivakkaa tahtia. Tuntui ihanalta, kun tassua ei jomottanut yhtään, vaikka menimme niin nopeasti, ja kun olimme päässeet nummelle, niin juoksemisen haluni kasvoi joka askeleella. Minun ei juuri silloin tehnyt mitään muuta yhtä paljon mieli kuin juosta -ja kovaa!
Hillasielu taisi jotenkin huomata sen hieman levottomasta ja pidättyväisestä olemuksestani, sillä sitten hän kysyi:
”Haluaisitko pysähtyä saalistamaan hetkeksi?”
Kohotin katseeni, ja silmäni olivat melkein ilosta soikeat.
”Ehdottomasti! Minä haluaisin löytää jäniksen, niinkuin sinä ja Helmipilkku silloin kävelyllämme” , vastasin ja Hillasielu nyökkäsi:
”Selvä, no eikun vain yrittämään. Tiedät, miten toimitaan. Täällähän pidin ensimmäiset saalistusharjoituksesikin.”
Nyökkäsin takaisin ja aloin nuuhkia ilmaa pitäen suutani raollaan.
Nuuhkin, nuuhkin ja nuuhkin.
Hillasielu oli jo saanut yhden hiiren.
Sitten, nenääni tunkeutui jäniksen tuoksu, tuore sellainen. Lähdin innosta piukeana seuraamaan sitä, kunnes havaitsin pienen jäniksen.
Hiivin hipihiljaa, tassuistani ei kantautunut ääntäkään.
Olin päässyt kahden ketunmitan päähän jäniksestä, kun se alkoi höristellä korviaan.
Pidätin hengitystäni lihakset jännittyneinä ja valmiina hyppäämään, juoksemaan, tai mitä niiden nyt pitäisi tehdä, jotta saisin jäniksen kiinni.
Jänis katsahti tarkkaavaisena toiselle puolelleen, eli pois päin minusta.
Nyt!- ajattelin ja pinkaisin jäniksen kimppuun, tai ainakin yritin, sillä se lähti karkuun. Juoksin perässä kovaa vauhtia, joka itseasiassa oli erittäin nautinnollista nyt, kun en ollut saanut juosta loukkaantuneen tassun takia. Saavutin jänistä hieman, mutta sitten se taas juoksi kauemmas. Huomasin silmäkulmassani toisen kissan turkkia. Hillasielu! -ajattelin.
Jänis ei huomannut, kun Hillasielu juoksi nummen reunaa siten että jahtasi jänistä pian vastapäisestä suunnasta kuin minä, jolloin jänis kääntyi äkkiä juoksemaan minua kohti.
Loikkasin jäniksen kimppuun painaen sen kynsilläni maahan. Puraisin sitä lujasti, jolloin se valahti veltoksi ja sain lämpimän veren tulvahduksen suuhuni.
Hillasielu juoksi luokseni.
”Kiitos”, sanoin mestarilleni ja hän hymyili.
”Nyt voisimme jatkaa matkaa. Koivumetsähän meillä oli päämääränä”, hän tokaisi ja nyökkäsin iloisena suu täynnä jäniksen karvaa.
Lähdimme liikkeelle, minä olin edelleen hieman hengästynyt.
”Mitä harjoittelemme koivumetsässä?” Kysyin uteliaasti.
”Testaamme ketteryyttäsi ja nopeuttasi, ne ovat hyödyllisiä taitoja”, mestarini vastasi katsomatta minuun.
”Mutta sinähän sanoit aiemmin jo että ketteryyteni ei ole hyv-” , lauseeni jäi kesken, sillä Hillasielu keskeytti minut:
”Sanoin, että siinä on paljon parannettavaa eikö niin”
”Ai, totta. Anteeksi”, sanoin.
”Eihän se haittaa, korjasin vain, ettet saa sellaista kuvaa, että olen suoraan mollannut ketteryystaitojasi päin naamaa” , Hillasielu naurahti, ja minäkin hymyilin.
”Noniin” , Hillasielu maukui. Olimme koivumetsässä, joka tosiaan oli enimmäkseen rusehtava, niinkuin olin uumoillut.
”Minä puikkelehdin metsässä, sinun on vain seurattava minua mahdollisimman nopeasti ja pystyttävä tekemään samalla ketteryyttä vaativia asioita” , Hillasielu ohjeisti.
”Selvä”, vastasin hieman jännittyneenä. Tiesin itsekin, ettei ketteryyteni ollut mitenkään parhaalla tasolla.
Hillasielu nyökkäsi vielä, ja pinkaisi sitten juoksuun puikkelehtien puiden pensaiden, kivien, ja kaiken metsässä olevan seassa.
Yritin pysyä perässä, ja olisi pysynytkin, jollei minun olisi tarvinnut pujotella puiden vierestä, väistää pensaita tai hyppiä kivien yli, silloin olisin varmasti pysynyt perässä. Tajusin, että tunsin oloni ehkä kuitenkin mukavammaksi avaralla nummella, jossa tilaa riitti ja juostessa ei tarvinnut väistää mitään.
Hillasielun turkki vain vilahteli metsän seassa, kunnes hän lopulta pysähtyi. Pysähdyin hänen viereensä helpottuneena siitä, että tämä ´ketteryystesti´voisi ehkä olla jo ohi.
”Miltä tuntui?” Hillasielu kysyi.
”No, luulen, ettei ketteryys oikein ole minulle luontaista. Tykkään enemmän juosta nummella, jossa ei ole esteitä” , totesin hänelle.
”Selvä, mutta jos harjoittelet, niin sinusta varmasti tulee ketterä kissa. Tämä nyt oli vain pieni testi. Mielestäni se kuitenkn meni ihan hyvin”, Hillasielu sanoi, ja tulin siitä iloiseksi, sillä omasta mielestäni se ei ollut mennyt edes ihan hyvin.
”Kiitos”, mau´uin.
Olimme koivumetsässä vielä hetken ja harjoittelimme taistelemista, joka oli mielestäni ollut ihan hauskaa. Ainakin hauskempaa kuin se ketteryysharjoitus, vaikka olihan sekin varmaan ihan hyödyllinen ollut.
”Tule, Kipinätassu. Mennään leiriin”, Hillasielu maukui noin kahdenkymmenen ketunmitan päästä minusta.
”Joo! Minulla onkin sudennälkä!” Vastasin tuntien, miten vatsani mourusi ruokaa. Otin mestarini kiinni pitkillä loikilla, ja sitten lähdimme leirille päin.
Tassutimme ensin pienen pätkän nummen yli suorinta reittiä astinkiville.
Oli jo miltei auringonlasku, ja tunsin miten ilma alkoi kylmentyä yöksi.
Lehtikato teki tuloaan joka yö. Kylmä alkoi tunkeutua turkkini läpi, joten pyysin, että menisimme hieman rivakammin, mikä sopi Hillasielulle.
Astinkiveltä toiselle hyppiessä joessa virtaava tumma vesi roiski tassuilleni, ja joka kerta, kun se roiskahti, niin värähdin.
Vihdoin, kun olin päässyt viimeiseltäkin kiveltä, niin ravistelin pisarat turkistani. Loikkiminen oli ollut vielä erityisen vaikeaa, kun minun oli pitänyt kantaa jänistä suussani.
Kun vihdoin saavuimme leiriin, niin kiikutin jänikseni riistakasaan valikoiden samalla itselleni pienen, aika ruipelon näköisen kanin.
Asetuin syömään yhdelle leirissä olevista kivistä, johon aurinko paistoi enää hailakasti ja lämmittämättä. Nälkäni laantui pala palalta.
Kun olin saanut kanin syötyä, minua alkoi väsyttää ja katsahdin taivaalle. Aurinko oli jo laskemassa. Minttuliekki jakoi iltapartioita.
Seurasin muiden toimia mietiskellen.
Milloinkohan minusta tulee soturi. Mikäköhän minun soturinimeni tulee olemaan. Pääsenköhän jo pian soturiksi.-pohdiskelin, mutta väsymys painoi ja pian ajatteleminen kävi jo liian raskaaksi, joten nukkumaanmeno tuntui paremmalta. Tassutin oppilaiden pesään ja kävin vuoteelleni väsyneenä mutta iloisena siitä, että sain taas olla harjoituksissa.
