Kiurutassu
Kirjoittaja: Yuzu
Kiurutassu kyyhötti oppilaiden pesän edessä. Kylmä, viiltävä viima iski häntä suoraan naamaan, ja se tuntui melkein siltä, kuin häntä olisi raapaistu. Auringonlasku värjäsi taivaan punaisen ja oranssin kirjavaksi, ja Kiurutassu ei pystynyt pidättämään ihastunutta henkäystä nähdessään sen. Taivas oli niin kaunis! Aurinko loi viimeisiä heikkoja säteitään ympäri leiriä, kunnes pilvet lipuivat sen ohi ja peittivät sen kokonaan. Leiriin lankesi hieman synkän tuntuinen pimeys, ja Kiurutassu katseli kaihoisasti äsken näkemäänsä ilmiötä. Tämän näyn hän muistaisi monen kuun ajan.
Kiurutassu äkkäsi Lieskakajon tulleen viereensä istumaan.
“Näitkö tuon äskeisen? Se oli.. kaunis.” Kiurutassu sanoi yhä lumoutuneena. Sitten hän vetäisi sanansa takaisin. Oliko hän kuulostanut aivan hiirenaivoiselta? Hänen yleensä innokas mestarinsa vaikutti apealta, ihan kuin jokin olisi vaivannut häntä.
“Siis.. En minä tarkoittanut loukata..” Kiurutassu takelteli. Lieskakajo huokaisi.
“Ei se siitä johdu!” hän sanoi. Kiurutassulle tuli heti parempi olo.
“Jaa, olihan se kaunis. Auringonlaskut ovat mukavia.” Lieskakajo sanoi hetken päästä. Kiurutassulle tuli lämmin olo. Hänellä ei ehkä ollut vanhempia, mutta hänellä oli Lieskakajo mestarinaan. Kolli oli aina tukenut ja auttanut häntä.
“Sinä voisit.. viedä klaaninvanhimmille tuoresaalista. Jos siis he eivät ole vielä syöneet.” Kiurutassu etsi Lieskakajon silmistä tuttua lämmintä pilkettä, mutta ei löytänyt sitä mistään. Kiurutassu kuitenkin nyökkäsi nopeasti.
“Minä vien. Nokilinnulla on kesken aivan mahtava tarina Eloklaanin menneisyydestä!” hän ilmoitti. Kun Lieskakajo ei heti vastannut, Kiurutassu alkoi miettimään: oliko hän taas kuulostanut ihan hiirenaivoiselta pennulta? Sitten kolli nyökkäsi jotenkuten hyväksyvästi.
“No, menehän siitä. Heillä on varmastikin nälkä.” hän patisti.
Kiurutassu kipitti riistakasalle ja valikoi sieltä suurimman oravan minkä löysi. Hän tiesi Viherkatseen pitävän oravista, sen hän oli kertonut moneen kertaan. Orava ei ollut kovin suuri verrattuna viherlehden oraviin, mutta kyllä siitä riittäisi monta suupalaa kaikille neljälle kissalle. Kiurutassu nappasi oravan ja lähti kantamaan sitä kohti klaaninvanhimpien pesää.
Astuttuaan pesään klaaninvanhimmat loivat katseensa häneen. Viherkatse nuolaisi huuliaan.
“Kiitos, nuorukainen.” Nokilintu kähisi.
“Mietimmekin, missä oppilaat viipyivät.” Viherkatse lisäsi. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä tai vihaiselta, vaan hyväntuulisen klaaninvanhimman silmissä loisti huvittunut pilke. Kiurutassu nyökkäsi kohteliaasti molemmille. Hän oli oppinut, että klaaninvanhimpia piti kohdella erittäin kunnioittavasti, koska heillä oli roimasti enemmän elämänkokemusta kuin muilla kissoilla. Kiurutassu näki Meden, klaanin entisen päällikön, könyävän haukkaamaan palan oravasta. Kiurutassusta oli yhä hankala kuvitella, että tämä hyväntahtoinen ja ihailtu kolli ei enää johtanut Eloklaania. Se tuntui väärältä – ihan kuin hänet olisi luotu päälliköksi ikuisesti. Nyt Mesi oli vain yksi klaaninvanhimmista, eikä hän vaikuttanut Kiurutassun silmiin enää niin päällikkömäiseltä. Mutta se oli vain hänen turha ja arvoton mielipiteensä. Totta kai Kiurutassu edelleen ihaili rohkeaa entistä päällikköään kovasti. Kunpa hänestäkin tulisi samanlainen kissa kuin Medestä. Kiurutassu kääntyi poispäin ja luikahti ulos pesästä. Klaaninvanhimpien tyytyväinen hyminä kuului ulos asti.
“Siinähän sinä olet.” Lieskakajon ääni havahdutti Kiurutassun.
“Me lähdemme yöpartioon.” Kiurutassun mestari ilmoitti. Kiurutassun karvat nousivat pystyyn jännityksestä.
“Oikeasti? Voi kiitos, Lieskakajo!” Kiurutassu henkäisi ääni täynnä intoa. Lieskakajo kosketti kankeasti Kiurutassun lapaa hännällään.
“Varpulaulu tulee mukaamme.” Lieskakajo viittoi mustakeltaisen kollin lähemmäs.
“Hei..” Kiurutassu mumisi ujosti. Hän pelkäsi hieman uusien kissojen tapaamista.
“Hei, olen Varpulaulu. Me emme olekaan olleet partiossa ennen yhdessä.” kolli maukui.
“Niin.” Kiurutassu vastasi lyhykäisesti. Varpulaulu vaikutti mukavalta kissalta hänen silmiinsä.
//Varpu?
