Kobra

Olin pelkuri. Niin, kurja pelkuri, joka oli oman mielensä kahleiden vankina. Minusta oli tullut jossain kohtaa Yhteisön luotettu jäsen. Käytännössä se tarkoitti vapautta, todellisuudessa ei. Ajatuksissani olin jo juurtunut liian syvälle siihen tuntemukseen, että kukaan ei lähtenyt Yhteisöstä.
Toissapäivänä minulla oli ollut tilaisuus paeta partion aikana. Mukanani oli ollut melko vastikään Yhteisöön liittynyt – tai pakotettu – kotikisu, jonka en olisi uskonut estävän pakoani, mikäli olisin yrittänyt. Siitä huolimatta minä en ollut lähtenyt. Olin vain seisonut seuraamassa tyhjin silmin, kun tuo kotikisukolli oli rupatellut toisen kotikisun kanssa, joka oli kaiketi ollut tälle sukua. Kun tuo toinen kotikisu oli lähtenyt paikalta, olin melkein ajattelematta todennut, että hänet pitäisi hakea takaisin, koska ne olivat Yhteisön tavat. Sydämessäni huusi kuitenkin toinen ääni.
Raahustin taas partion mukana “kotia” kohti. Hädin tuskin muistin kantavani leuoissani ruoanpalasta, jonka olin kaivanut esiin roskien joukosta. Tuntui kuin minusta olisi ollut jäljellä enää pelkkä tyhjä kuori, haamu menneisyydestä.
Loikkasin sisälle pesään muiden perässä ja lähdin löntystämään johonkin päin, kun yhtäkkiä havahduin liikkeeseen edessäni. Pysähdyin ja räpyttelin silmiäni hieman yllättyneenä – edessäni seisoi kissa, jota en muistanut nähneeni ennen. Valko-ruskea naaras pysähtyi tajutessaan kiilanneen tielleni, ja tämä kääntyi katsomaan minua.

//Lola?

Author: EmppuOmppu

.