Korpikaste
Kirjoittaja: Käärmis
Pienestä jokeen putoamis retkestämme Kotetuikkeen ja Varpulaulun kanssa oli aikaa ja nyt istuin isäni valvojaisissa. Kuusihännän kuolleen ruumiin näkeminen oli saanut sisuksissani kulkemaan taas aivan uuden tunteen. Oliko tuo sitä, mitä kissat kutsuivat yksinäisyydeksi? Pyh! Eivät soturit tunteneet itseään yksinäiseksi! Soturit olivat vahvoja eivätkä jääneet murehtimaan mistään ylimääräisestä!
Kuiskatessani isälleni viimeiset hyvästit ennen hänen hautaamistaan, tunsin kumman kolkon olon rinnassani. Silloin huomasin Kuusikkokuiskeen, joka odotti omaa vuoroaan. Sillon inho ja viha alkoi kiehua sisälläni. Tämä oli hänen syytään! Jos Kuusikkokuiske olisi tuonut isän takaisin klaaniin nopeammin, hän olisi vielä elossa! Tämä kaikki oli täysin typerän pikkusisareni syytä! Aivan kuten emonkin kuolema.
Kankeasti lähdin kohti sotureiden pesää aikeinani levätä. Huomasin Kortetuikkeen Varpulaulun vierellä; oletettavasti lohduttamassa veljeäni. Kollin katse kohtasi minun ja hänen myötätuntoinen katse sai lämmön tunteen läikähtämään sisälläni. Hassua. En ollut tottunut tuntemaan aivan sillä tavoin ketään kissaa kohtaan.
Mennessäni kohti soturien pesää, Käärmekulta oli menossa sisään samaan aikaan. Hän huomasi minut ja hymyili minulle hellästi.
“Osanottoni. Isän menettäminen on rankkaa, tiedän sen. Toivon hänelle suotuisaa elämää Tähtiklaanissa ja turvallista paikkaa sydämessäsi. Hänen muistonsa elää klaanissa ja hänestä pidetään hyvää huolta Tähtiklaanissa, lupaan sen”, naaras naukaisi. Halusin irvistää hänelle. Hänen typerälle tekopyhälle luonteelleen ja tavalle saada kaikki kissat pitämään hänestä enemmän kuin minusta. En vieläkään voinut unohtaa sitä, kuinka hän oli joskus vienyt Sädesäihkeen minulta. Kaiken kollin huomion. Naaras oli varmaan aivopessytkin kollin uskomaan minut pahaksi kissaksi.
“Kiitos, mutta soturit eivät murehdi. Minulla ei ole aikaa sellaiselle”, murahdin ja silloin käännyin kannoillani ja lähdin metsään. Voisin vaikka saalistaa, tehdä itseni hyödyksi. Juuri niin kuin Talvikkitakku oli opettanut.
En kiinnittäyt huomiota ohitseni vilahtaviin kissoihin enkä klaaninvanhimpiin ja kokeneisiin sotureihin, jotka valmistautuivat siirtämään isäni hautaansa. “Toion hänelle suoruisaa elämää Tähtiklaanissa” Käärmekullan sanat kaikuivat päässäni. Tähtiklaanissa… Tähtiklaani oli heikoille. Jos isäni oli jossain, hän oli voimakkaiden kissojen tapaan Pimeyden metsässä.
Nousin jäykästi ylös omalta pediltäni ja hipsutin ulos sotureiden pesästä. Aamun kosteus kimalteli leirissä ja aurinko oli vasta nousemassa. Yöni oli ollut levoton. Olin nähnyt unta Kuusihännästä ja Lehtomyrskystä. Nähnyt unia heidän kuolemistaan ja sitten pikkusisaruksistani, jotka vain nauroivat sille, mitä olivat aiheuttaneet. Olisin halunnut kyniä heidät verille ja antaa heidän anoa minua lopettamaan, mutten voinut. He olivat klaanitovereitani ja mikä pahempaa, perhettä.
Muuan pieni raidallinen kolli tepasteli perässäni ulos sotureiden pesästä. Hän laski päätään hivenen, kun kulki suuaukosta ulos, vaikka suuaukko oli ainakin hiirenmitan päässä hänen korvistaan.
“Huomenta, Kääpäpuna! Lähtisitkös kanssani metsälle?” kysyin tuoreelta soturilta. Hänen huomionsa kääntyi nyt täysin minuun. Juuri niin! Annan huomiosi minulle! Tarvitsin sitä!
“Huomenta, Korpikaste!” kolli tervehti vaisusti. “Tokihan minä voisin lähteä. Ei minulla kai ole muutakaan.”
“Mainiota! Seuraa minua!” naukaisin ilahtuneena. Kääpäpuna oli aina ollut helppo kissa taivutella omaan haluun. Hän oli vaisu ja pelokas ja tuntui ajattelevan ettei kuulunut Eloklaaniin. Minulla ei ollut asiaan kommenttia. Jos hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, minkä minä sille mahdoin?
Johdatin Kääpäpunan ulos leiristä metsään. Lähdin kohti reviirin rajaa lähellä jokea, jonka ylittämällä pääsi koivumetsään, mutta en kuitenkaan ollut aikeissa mennä koivumetsään saalistamaan. Kääpäpuna seurasi minua hiljaa koko ajan vilkkaasti ympärilleen katsellen. Hiljaisuus tuntui painostavalta. Se vain toi mieleeni isäni kuoleman. Asia oli niin tuore, että se tykkäsi kummitella päässäni kovasti.
“Millaita on ollut olla viimein soturi?” kysyin kollilta, jotta saisin jotain muuta ajateltavaa. Ahdistuksen tunne, joka isän kuoleman ajattelemisesta tuli oli minulle uusi juttu. En ollut jotenkaan lainkaan tottunut sellaiseen ja se inhotti minua.
“Ihan mukavaa”, raidallinen kolli vastasi lyhyesti. Katsoin häntä tympääntyneenä. Eikö muuta? Eikö hän todella halunnut puhua yhtään sen enempää? No ei sitten! Kyllä minä jotain muuta keksisin vielä!
“Jäädään tähän”, sanoin ja pysähdyin kuin seinään. Kääpäpuna törmäsi takatassuuni ja oli lähellä kompastua.
“Selvä. Voin lähteä tuonne päin”, kolli ehdotti ja katsoi minua kuin hänen toteamuksensa olisi ollut kysymys ja hän olisi tarvinnut lähtemiseen oikeasti luvan.
“Siitä vain”, naukaisin ja lähdin tepastelemaan vastakaiseen suuntaan. Haistelin ilmaa. Se oli kirpeää aamun viileästä ja vain hienoiset saaliin hajut olivat jäljellä. Ei mitään tuoretta. Tuorein haju oli ehkä hiiri, joka oli kulkenut arviolta lähemmäs kuunhuipun aikaan siitä ohitse.
Tassuttelin ympäriinsä metsässä ja maistelin ilmaa suu raollaan toivoen, että löytäisin jonkin saaliin hajujäljen. Valitettavasti en vain haistanut mitään. Päätin siis palata takaisin päin.
Kävellessäni takaisin keksin jotain mainiota. Kääpäpuna oli melkoisen säikky kissa, joten miksen pelottelisi häntä vähän. Hänkään ei kuitenkaan löytäisi mitään surkeilla saalistus taidoillaan, joten se olisi vain hieman harmitonta hupia! Voisin loikata puskasta ja pitää kovaa mekkalaa tai lähteä jahtaamaan häntä yllättäen niin, että hän kuulisi vain lähenevät askeleeni tai jotain muuta sellaista!
Pian kollin haju alkoikin jo kantautua nenääni ja yritin pysyttäytyä parhaani mukaan piilossa. Kiitin hiljaa mielessäni ruskeaa turkkiani siitä, että se sulautti minut lehtisateen metsään hyvin. Hiivin vatsa maata viistäen eteenpäin metsässä päättäväisenä. Seurasin klaanitoverini hajujälkeä kovaan vauhtiin ja pian jouduin jo hidastamaan, kun kuulin hänen kulkevan metsässä eteenpäin. Ei ihme ettei hän koskaan napannut mitään, hän oli äänekäämpi kuin mäyrä. Ei sillä, että siinä osassa metsää kyllä muutenkaan olisi ollut mitään napattavaa.
Hiivin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes olin enää jäniksenmitan päässä kollissa. Silloin keräsin tassuihini kaiken voiman ja ponnistin Kääpäpunan selkään äristen kovaan ääneen mielissäni. Kollin kovaääninen älähdys kertoi onnistumisestani.
“Jos se olet sinä, Lotta, tein osani ja lupasit jättää minut rauhaan!” kolli älähti ja huitoi tassuillaan ympäriinsä. Naurahdin mielissäni ja loikkasin pois pienen raidallisen soturin päältä huvittuneena.
“Minä se vain. Ei täällä metsässä ole mitään”, nauroin. Kolli katsoi minua puolisokea katse järkyttyneenä. Hänen karvansa olivat pörrössä ja silmät kuin kaksi kuuta.
Kääpäpuna avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pysyikin hiljaa. Hän vain tuijotti minua pelästyneenä ja tärisi. Pyöräytin silmiäni turhautuneena. Miksi kaikki klaanin kissat olivat niin tylsiä? Eivät osanneet pitää edes hauskaa!
“Ihan sama. Lähdetään takaisin leiriin”, murahdin ja käännyin taas ympäri odottamatta kollin vastausta.
Matkallamme takaisin olin säikytellyt kollia lisää, kunnes tämä oli alkanut oikeasti näyttää siltä, että purskahtaisi kyyneliin. Kuinka herkkänahkainen yksi kissa saattoi mukamas olla? En saattanut ymmärtää häntä! Sehän oli ollut vain harmitonta pilaa!
Nyt tassutin sitten takaisin soturien pesään. Matkallani minua vastaan tuli Kuusikokuiske sekä Mustikkapyörre, jotka kulkivat kylki kyljessä pois soturien pesältä. Mahtoivat murehtia isän perään yhdessä. Ajatus sai vatsani pyörähtämään sisälläni.
Kun ohitin heidät, kasvoni taisivat paistaa sitä inhoa, jota heitä kohtaa koin. Molemmat katsoivat minua hieman hölmistyneinä ja vaivaantuneina, mutta en antanut sen jäytää minua. He olivat elämäni pilanneet. He saisivat elää sen asian kanssa, että inhosin heitä, pitivät he siitä tai eivät.
Menin omalle makuusijalleni ja painoin pääni tassuilleni. Suljin silmäni valmistautuen menemään pienelle levolle, mutta tunsin kosketuksen lavassani ja raotin silmiäni ärtyneenä. Kuka minua nyt halusi muka häiritä?
“Anteeksi Korpikaste, mutta minulla olisi hieman asiaa”, tunnistin Käärmekullan tämän tekopyhästä äänestä jo ennen kuin silmäni kunnolla tarkensivat vanhempaan naaraaseen. Nyrpistin hänelle nenääni ja hän taisi huomata inhon eleeni heti.
“Kuule, Korpikaste. Tiedän, että perheenjäsenen menetys sattuu, mutta ei sinun tarvitse purkaa sitä Kääpäpunaan. Hän yrittää parhaansa makuun asettua klaaniin ja hänen pelotteleminen ei auta. Ja jos sinä tarvitset jonkun, jolle puhua, voit aina puhua minulle. Olin sentään Lehtomyrskynkin ystävä ja olet hänen pentunsa”, vaaleanruskea naaras naukui ja katsoi minua lujasti vihreillä silmillään. Siristin omiani.
“Kuule, Käärmekulta. Minä en pura huonoa oloa kehenkään! Olen soturi, minä en tunne sanaa huono olo!” ärähdin naaraalle. “Joten jätä minut rauhaan! Et ole emoni!”
“Hyvä on. Anteeksi”, Käärmekulta naukaisi ja kääntyi ympäri. Mainiota… suututin sitten hänetkin taas. Tietysti Kääpäpunan piti mennä kantelemaan pienestä leikistä. Ihme pikku pentu hänkin! Kaikki kissat klaanissa sitten halusivatkin olla minua vastaan. Oma veljeni ei tuskin puhunut minulle enää, molemmat vanhemmistani kuolivat ja pikkusisarukseni olivat surkimuksia! Lisäksi minulla ei ollut ketään maininnan arvoista ystävääkään. Ainoa kissa, joka tuntui pitävän minusta edes vähäsen oli Kortetuike.
Suljin silmäni ja yritin työntää ajatuksen pois mielestäni, mutta viha ja katkeruus sisälläni tuntui alkavan pakkautua suureksi kasaksi. Se vain odotti oikeaa aikaa räjähtää sisälläni. Tuhota kaiken, mitä sen tielle sattui. Tulla ulos terävinä sanoina ja tekoina.
Istuin leirin laidalla. En tavallisesti tehnyt sellaista, mutta sinä päivänä olin pyytänyt Korppisiipeä jättämään minut partioista siltä päivältä. En vain tuntenut oloani kovinkaan hyväski.
Katselin leirissä kissojen käytöstä. He olivat niin onnellisia. Heillä oli omat ystävänsä, kumppaninsa ja perheenjäsenensä joiden kanssa olla. Heillä oli kaikki se, joka tuntui alkavan livetä minulta tassuistani.
Käänsin päätäni ja huokaisin. Huomasin Kortetuikkeen ja Varpulaulun. He jakoivat saalista yhdessä. Kortetuike tökki saalista koko ajan veljelleni selkeästi yrittäen saada tämän syömään enemmän. Olisin muuten mennyt heidän luokseen, mutta joka kerta, kun olin viime aikoina ollut Varpulaulun kanssa, jokin oli mennyt pieleen. Ehkei hän vain enää pitänyt minusta ja halusi vai viedä kaiken Kortetuikkeen huomion. Pitää huolta, etten saanut sitä ylistystä ja huomiota, jonka ansaitsin.
Pudistelin päätäni. Ei hän tekisi sellaista, eihän? Ei Varpulaulu ollut sellainen kissa… ainakaan sen mukaan, mitä minä hänestä tiesin. Tunsinko minä oikeastaan edes Varpulaulua enää? Oliko veljeni enää se sama kissa kuin silloin, kun olimme vielä olleet pentuja? Silloin, kun emo oli vielä ollut elossa? Olinko minä enää se sama kissa?
Työnsin ajatuksen pois. Miten typerää. Miksi ajattelin jotain tuollaista? Olin soturi! Vahva, itsevarma! En minä tarvinnut jotakuta katsomaan perääni! En tarvinnut ketään, joka minusta pitäisi huolta! Tarvitsin vain kaikkien muiden kissojen kunnioituksen! Sen kunnioituksen, jonka ansaitsin!
Ryhdyin sukimaan turkkiani, jotta saisin muuta ajateltavaa. Keskityin vain niihin pitkiin kielenvetohin.
*Noin, noin, noin. Takku. Nyt sekin on suittu.*
Kohotin katsettani taivaalle. Ei ollut vielä edes aurinkohuippu. Mitä muka tekisin koko päivän, jos en aikonut mennä edes partioihin? Ehkä voisin käydä kävelyllä? Tai emon ja isän haudoilla? Tai sitten vain jatkaisin leirissä istuskelua, koska tunsin itseni liian väsyneeksi lähteäkseni ulos.
