Korpikaste
Kirjoittaja: Käärmis
Muurahaispentu tuntui kovin kiinnostuvan Pimeyden Metsästä. Se miellytti minua kovin. Pidin ajatuksesta, että Eloklaanista löytyisi muitakin kissoja, jotka ymmärsivät edes hieman laadun päälle. Kuitenkin opetustuokioni jäi kovin lyhyeksi, koska pennun emo saapui paikalle, eikä ajatus Pimeyden Metsästä opettamisesta Kujekullan kytätessä vieressä kuulostanut minun korvaani erityisen miellyttävältä. Lähdin siis tassuttamaan toisaalle. Olin vähintään antanut Muurahaispennulle ajatuksen ja uskon siemenen, jota hän voisi sittemmin käyttää hyväkseen.
Poistuttuani takavasemmalle päädyin tassuttamaan kohti soturien pesää. Matkani kuitenkin tyssäsi, kun muistin meidän sopineen harjoituksista Kortetuikkeen kanssa. Kolli oli alkanut viettää kanssani aikaa yhä useammin ja se miellytti minua erityisen kovasti. Sain hänen huomionsa ja ihailunsa täysin itselleni. Olisin kaikki mitä hän halusi, kaikki mitä hän tarvitsi.
Lähdin siis etsimään tuttua valkeaa kollia leiristä. Hänen jakamaton huomionsa oli elämäni eliksiiri. Se pyöritti maailmaani ja piti minut hengissä. Mahdollisti kaiken sen, mitä saatoin saada itse aikaan. Hän oli mahdollisuuteni johonkin suureen, eikö vain?
Pian löysin etsimäni kollin veljeni seurasta. Hassua, en ollut hetkeen nähnyt heitä lahden ja näky sai sisälläni myös pienen kateuden aikaa. Minun kuului olla se, jonka kanssa Kortetuike halusi viettää kaiken aikansa. Toki rakastin veljeäni ja jos Kortetuikkeen seura oli myös hänen elämänsä eliksiiri, kai minun täytyisi oppia jakamaan hieman. Mutta vain hieman, hän ei saisi kaikkea, ei missään nimessä!
Menin kaksikkoa tervehtien heidän luokseen ja Kortetuike sanoikin heti, että alkaisi olla aika lähteä harjoituksiin. Kyllähän minä olin sen itsekin tajunnut, mutta eipä sillä sen väliä. Ainakin olimme päässeet heti asian ytimeen ilman turhanpäiväistä höpöttelyä.
“Noh, käynkös hakemassa sitten Sielutassun paikalle niin voisimme mennä? Vai onko teillä vielä jokin juttu tässä kesken?” kysäisin ja ryhdyin jo vähitellen siirtymään kohti oppilaiden pesää etsiäkseni mustavalkoisen naaraan sieltä. Kortetuike nyökkäsi.
“Käy vain”, hän vastasi ja sen enempää myöntymystä en tarvinnutkaan. Lähdin tassuttamaan ripeästi oppilaiden pesälle päin ja jo ennen kuin ennätin sen sisälle Sielutassu ilmaantui eteeni.
“Olitko minua tulossa hakemaan? Onko harjoitusten aika?” hän kyseli innokkaana. Nyökkäsin vastaukseksi. Samaan aikaan rakastin ja vihasin hänen intoaan. Hän oli innokas taisteluharjoituksiin, kuten olin monesti itsekin ollut, mutta hänen tulisi oppia hallitsemaan intonsa.
Lähdin johdattamaan nuorta naarasta mestarinsa ja veljeni luokse ja hän seurasi kuuliaisesti perässä. Melkein olisin toivonut, että hän olisi ennemmin ollut minun oppilas kuin Kortetuikkeen. Toki kolli oli hyvä mestari, vaikka ei taistella suostunutkaan. Ja siitähän minäkin sain tekemistä. Sain opettaa hänen puolestaan Sielutassulle taistelua.
“Tuleeko Varpulaulukin mukaan?” kysyin, kun pääsin lähemmäs muita.
//Korte? Varpu?
