Korpikaste
Kirjoittaja: Käärmis
Räpyttelin silmiäni unihiekasta, kun hiivin ulos leiristä. Yövartiossa istunut Kuuhohde nyökkäsi minulle, kun matkasin hänen ohitseen leirin suuaukosta ulos. Yöni oli ollut levoton, kuten kaikki muutkin yöni olivat viime aikoina olleet sitten isän kuoleman. Oli edelleen vaikeaa todeta se tosiasia, että hän oli poissa, eikä ollut enää palaamassa.
Metsässä oli usvaista. Tuntui kuin pilvet olisivat laskeutuneet maan tasalle. Niin ne olivat tainneet tehdä. Metsä tuntui aaveiden kodilta ja sai karvani nousemaan hieman ja vaistoni virenemään.
Tarkoitukseni oli metsästää kuusimetsässä, joten suuntasin tietysti siihen suuntaan. Haistelin ilmaa parhaani mukaan ja koetin erottaa saaliin hajun kaiken muun seasta.
Nälkä kurni vatsani pohjalla. Ruoka ei ollut maittanut edeltävänä iltana, enkä ollut syönyt mitään ennen lähtöäni. Olisi varmaankin pitänyt, mutta nyt asialle ei enää mahtanut mitään. Minun täytyi vain kestää kasvavan nälän kanssa ellen halunnut syödä suoraan nappaamaani saalista ja rikkoa soturilakia.
Huomasin silmäkulmassani jonkin liikkuvan sumussa ja käänsin heti päätäni liikkeen suuntaan, mutta en nähnyt mitään epätavallista. Minua alkoi hermostuttaa hieman. Oliko Kuolonklaani tekemässä hyökkäystä Eloklaaniin? Joutuisinko kohta taistelemaan henkeni edestä ja tappamaan mahdollisimman monta Kuolonklaanilaista klaanini turvallisuuden puolesta?
“Onko siellä joku!? Jos on, näyttäydy nyt heti niin voin harkita sinun säästämistäsi!” kivahdin sumun sekaan, mutta vastausta ei kuulunut. Pörhistin rintaani. Olin varmaankin ajanut vaaran pois!
Jatkoin matkaani, mutta minusta tuntui jatkuvasti, että joku vaani minua sumun seassa ja yritti yllättää minut. Vilkuilin jatkuvasti lapani ylitse ja kuulostelin ympäristöäni vainoharhaisena. Se joka minua usvassa vaani, ei saisi minua yllätettyä! Minä taistelisin vastaan ja pitäisin huolta, että se saisi ikuiset muistot typerästä hyökkäyksestään.
Aloin saapua pian koivumetsälle. Ylitin juuri jokea astinkiviä pitkin ja toivoin vain hartaasti, etten putoaisi veteen. Uusi uitus kylmässä joessa lehtisateen aikaan ei ollut mikään mieluisin ajatus. Olisin aivan jäässä ja tällä kertaa Kortetuike ei olisi mukanani auttamassa uimaan oikeasti pois vedestä. En ollut mikään paras uimari, vaikken sitä ääneen suostunutkaan myöntämään.
Päästyäni viimein toiselle puolelle jokea, huokaisin hiljaa helpotuksesta. Ensinnäkin, en ollut pudonnut jokeen ja ajautunut virran mukana pois ja kohdannut samaa kohtaloa kuin klaanin oppilas Jänötassu. Toisekseen, en uskonut usvassa hiipivän vaaran pääsevän kivistä ylitse yhtä sulavasti kuin minä, soturi, joka oli jo useasti ylittänyt ne sitten oppilasaikojen alusta lähtien.
Haistelin ilmaa varovasti ja koetin löytää vainun saaliista. Niin minä myös löysin. Haistoin varpusen ja lähdin saman tien hajun perään. Tämän saaliin nappaisin! Näyttäisin klaanilleni pystyväni toimia täydellisen hyvin myös niin pian isän menettämisen jälkeen! Olin soturi, minua ei pysäyttäisi mikään!
Lähes heti, kun näin varpusen, syöksyin sen kimppuun ja tapoin sen nopeasti ja siististi. Olisin jäänyt etsimään myös lisää riistaa, mutta äänet ympäristössä alkoivat saada minut jo hieman hermostuneeksi. Ei kai se usvassa lurkkiva olio vain oikeasti jahdannut minua?
Lähdin takaisin leiriin nopeammin kuin olin edes ajatellut. Viiletin metsän halki ja pelkäsin kaatumista. Jouduin välillä pysähtyä käpälät liukuen, kun meinasin kellahtaa kyljelleni kostealla maalla. Kuitenkin sain aina nopeuteni takaisin nopeasti ja ilmestyin leirille kovin nopeasti.
Tunkiessani sisään leiriin, aamupartio lähti juuri leiristä. Nyökkäsin heille ylpeänä aamuisen saalistusretkeni tuloksesta ja menin viemään varpuseni tuoresaaliskasaan. Siinäpä oli jotain, mistä olla ylpeä.
“Korpikaste, etkö kysyisi Mustikkapyörteeltä olisiko hän halukas lähtemään mukaasi rajapartioon? Isänne menetys on vielä kovin tuore, joten en halua pakottaa teitä, jos teillä on vielä vaikeaa sopeutua elämään ilman Kuusihäntää, mutta olisi terveellistä, jos hän lähtisi haukkaamaan happea”, Korppisiipi naukaisi minulle. Katsoin varapäällikköä halukkaana kieltäytyä. En halunnu puhua sille saastaiselle kirppuläjälle.
Nousin kuitenkin ylös ja nyökkäsin kokeneemmalle naaraalle, koska halusin näyttää kelpoisuuteni. En ehkä pitänyt siitä, mutta minun täytyi toimia nyt niin kuin soturi.
Työnnyin sisään sotureiden pesään ja menin pikkusisareni luokse ja ryhdyin tökkimään häntä etutassullani voimakkaasti. Torkuilla keskellä päivää? Mitä ajanhukkaa!
“Herää, unikeko! Lähdetään rajapartioon”, tiuskaisin nuoremmalle naaraalle kuin hän olisi oma oppilaani.
//Mustikka?
