Korpitassu
Kirjoittaja: Käärmis
Kerkesimme tuskin jutustella Varputassun kanssa, kun yhtäkkiä meidät pyydettiin parantajan pesälle. Asia liittyi Lehtomyrskyyn.
Sydämeni pamppaili, kun seurasin veljeäni parantajalle katsomaan emoani. Mitä oli tapahtunut?
Katsoin järkytyksen lamauttamana, kun yhtäkkiä Lehtomyrskyn ruumista kannettiin ulos pesästä. Oliko emo kuollut? Niinkuin todella, oikeasti, täysin aidosti kuollut? Kyyneleet kihosivat silmiini, kun seurasin perässä katsomaan miten hänen ruumiinsa laskettiin ja sitten annettiin kissoille tilaa hyvästellä hänet.
Räpyttelin silmiäni yrittäen estää itseäni itkemästä, kun asettauduin emoni elottoman ruumiin äärelle. Tuntui, että lamaannuin heti, kun maa tuntui tukevana allani. Tuntui, etten pystynyt liikkua tai hallita kehoani. Makasin siinä vain hiljaa antaen kyynelten valua poskiani pitkin alas emoni turkille.
“Mitä tapahtui?” mutisin hiljaa. Hyvin hiljaa. Olin ihmeissäni, kun vielä lähistöllä oleskeleva Leimusilmä kuulikin sanani.
“Hän kuoli antaessaan kolmelle uudelle pennulleen elämän. Toki yksi pennuista kuoli hetken emonne jälkeen. Pennut siirrettiin hetki sitten pentutarhaan”, parantaja naukui hiljaa matalalla äänellä. Puristin kynsiäni maahan – tai paremminkin lumeen – allani. Tämä oli siis kaikki niiden pentujen syytä? Etenkin sen, joka oli vain syntynyt kuollakseen. Hän oli vienyt emoni elämän vain, jotta voisi itse kuolla siihen samalla!
Painoin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin ja puristin silmiäni kiinni. Varputassu vierelläni liikkui hieman ja jäi taas paikalleen. Hän itki hiljaa. Tunsin myötätuntoa veljeäni kohtaan ja kolkkoa katkeruutta uusia pikkusisaruksiani kohtaan. He olivat juuri riistäneet emoni minulta. En koskaan antaisi sitä heille anteeksi…
Nostin katseeni taivaalle. Se oli pilvetön. *Ainakin hänen matkansa mihin ikinä on selkeä ja esteetön*, ajattelin ja laskin taas katseeni. En ymmärtänyt tätä kaikkea. Päässäni tuntui pyörivän. Tuntui siltä, että yhtäkkiä maa olisi alkanut järistä, kuin se olisi ollut repeämäisillään.
Kyyneleet valuivat taas kasvoillani. En tulisi antamaan tätä koskaan anteeksi! Joku päivä uudet pienet sisarukseni tulisivat maksamaan tästä! He eivät olisi minulle koskaan perhettä. Eivät koskaan! He olisivat tästä lähtien minun suurimmat viholliseni. Vihasin heitä jo nyt enemmän kuin Käärmekultaa.
*Olisivatpa he kuolleet, eikä emo!* ajattelin katkerana ja työntelin kynsiäni ulos ja sisään aina välissä painaen niitä lumiseen maahan. Kehoni tärisi ja yritin rauhoittaa itseäni. En saisi näyttää heikolta.
Valvojaiset olivat ohitse. Lehtomyrskyn ruumista ryhdyttiin viemään pois. Varputassu oli edelleen vierelläni. Painauduin häntä vasten heikkona. Maailma tuntui pyörivän silmissäni. Sitten aloinkin nähdä punaista. Katseeni oli kohdistettu pentutarhaan. Siellä minun pienet sisarukseni – tai paremminkin emon tappajat! – olisivat lepäämässä rauhassa tietämättä mitään ulkopuolisesta maailmasta.
“Vielä joku päivä he saavat maksaa tästä!” sihisin hyvin hiljaa tassut täristen ja sitten tökkäsin veljeni poskea kuonollani samalla pyyhkien huomaamattomasti kyyneliäni hänen turkkiinsa.
“Meidän olisi parempi levätä.” Ääneni oli tuskin edes henkäys ja olin ihmeissäni, kun Varputassu kuuli sen.
//Varpu?
