Korpitassu
Kirjoittaja: Käärmis
Loikkiessani siinä ja kertoillessani Sädetassulle kaikenlaista keksin aina vain enemmän ja enemmän kerrottavaa. Olin innoissani, koska sain kertoa kollille itsestäni ja omasta ajatusmaailmasta. Kuitenkin pian tämä ärähti vihaisesti ja sai minut säikähtämään.
Pysähdyin ja katsoin kollia silmät suurina. Hän näytti tuohtuneelta ja heti hänen alkaessa puhua sen huomasi hänen äänensävyssään myös.
“Aiotko tehdä yhtään mitään muuta kuin ärsyttää minua loputtomiin tuolla turhalla kälätyksellä ja hyppelyllä? Opettelisit jättämään toiset välillä rauhaan. Olen aivan loppu ja sinä vain pahennat oloani. Lopeta jo!” kolli tivasi. Katsoin häntä hetken pöllämystyneenä, mutta sitten puuskahdin.
“Eikö sinulla ole mitään käytöstapoja hiirenaivo? Olisit voinut edes pyytää! Ei tarvitse vain äyskiä muilla ja leikkiä niin isoa!” kiljuin vihaisesti ja tömistelin ulos pesästä harmistuneena. Saatoin huomata kyynelten kihoavan silmiini, mutta räpyttelin ne pois. Miksi kollin piti olla minulle niin töykeä?
Tassutin tottumuksesta pentutarhalle peitellen surua ja suuttumusta. Astellessani sisään pesässä oli vain Kimalaistoive ja tietysti kuolonklaanilainen vartia. Hän nosti katseensa ja hymyili minulle.
“Tervehdys, Korpitassu!” naaras naukaisi.
“Hei Kimalaistoive! Missä Haukkapentu ja Ahmapentu ovat?” kysyin ja katselin ympärilleni kuin etsien heitä.
“He ovat vielä ulkona leirissä leikkimässä. Ajattelin kutsua heidän pian sisään”, naaras kertoi ja heilautti hieman häntäänsä.
“Haluaisitko kertoa minulle jonkin tarinan? Haluaisin ajatuksiani hieman muualle äsken tapahtuneista asioista”, pyysin. Kimalaistoive hymyili minulle lempeästi ja kehräsi hieman.
“Älä murehdi. Kerron sinulle mielelläni tarinan.”
Tassutin leirin poikki taas kohti oppilaiden pesää. Olin saanut itseni rauhoiteltua kuuntelemalla kuinka Kimalaistoive kertoi minulle tarinaa. Nyt olisin taas valmis kohtaamaan Sädetassun. Hän saisi luvan olla nyt mukava, tai olisin varma, että hänestä ei tulisi minun ystävääni, ja kaikkihan halusivat olla ystäviäni, olin mahtava!
Tunkeuduin sisään pesään ja huomasin kollin olevan levossa. Hänen nukkumisensa oli kuitenkin hieman levotonta, koska hän liikehti pedillään. Pohdin näkikö hän hyvää vai pahaa unta, mutta en voinut kuitenkaan tietää. Pesään oli poissa ollessani tullut muitakin oppilaita ja leppoisa puheensorina täytti pesän.
Menin mukavaan asentoon omille sammalilleni ja katsoin tarkkaan Sädetassua. Odotin, että kolli heräisi, jotta voisin määrätä hänet tekemään jotain kanssani. Voisimme vaikka harjoitella kaksin tai juosta kilpaa! Voisimme leikkiä piilosta ja etsiä aarteita toinen toisillemme! Ideoita pursusi pienistä aivoistani, enkä meinannut malttaa odottaa kollin heräämistä.
Kollin jokainen pieni liikahdus sai minut seisalleen. Odotin hetki hetkeltä enemmän, että tämä viimein heräisi ja pääsisimme tekemään jotain yhdessä. Vihreä katseeni oli lukittuna kollin oranssiin, raidalliseen turkkiin. Saatoin nähdä pienenkin karvan värähdyksen häntä tarkkaillessani.
Nousin ylös kyllästyneenä. En jaksanut enää odottaa. Tassutin kollin sammalpedin vierelle tökäten tätä muutaman kerran hellästi tassullani. Katsoin häntä silmät suurina ja suuri virne kasvoillani odottaen, että pääsisin viimeinkin tekemään jotain kiintoisaa kollin kanssa. Hän liikahti taas, mutta ei herännyt, joten päädyin tökkäämään häntä uudelleen.
“Herää unikeko!” mumisin hänen korvaansa, kun hän ei meinannut huomioida tökkimistäni. Kollin silmät rävähtivät auki ja hän säpsähti nähdessään minut suoraan naamansa edessä. Kuononi oli puolen hiirenmitan päässä kollin huonosta ja tunsin hänen hengityksensä. Saatoin kuulla muutaman muun oppilaan naurahtavan huvittuneesti tilanteelle taustalla.
//Säde?
