Korpitassu
Kirjoittaja: Käärmis
Kolli kieltäytyi ja sanoi päänsä olevan kipeä. Tuhahdin ja yritin vakuuttaa hänelle, että yhden variksen syönnin jälkeen hänen pääkipunsa olisi poissa, mutta hän ei suostunut uskoa ja lähti lopulta pois. Olin lähdössä hänen peräänsä pakottamaan kollin ottamaan edes yhden haukun, mutta annoin sittenkin vain olla.
“Jos hän ei halua päästä pääkivustaan ja syödä maukkainta riistaa koko metsässä, se on hänen oma valintansa”, murahdin.
Muistelin oppilaiden pesässä makoillen kuolonklaanilaisten lähtöä klaanista. Muistelin sitä, miten Mesitähti oli astellut sisään mukanaan Leimusilmä, poikansa ja joitain muita kissoja ja määrännyt Kuolonklaanin kissat lähtemään. Olisin halunnut, että olisimme päässeet kamppailemaan, mutta kaikki aina kun kuulin muiden puhuvan aiheesta, he puhuivat siitä miten onnellisia he olivat siitä, että mitään taistelua ei tapahtunut.
Nousin ylös pediltäni ja tassutin oppilaiden pesän suulle aikeinani etsiä mestarini, jotta voisin vinkua häntä viemään minut harjoituksiin, mutta heti ulos astuttuani jättimäinen sadepisara läsähti päälaelleni. Heiluttelin päätäni hullun lailla ja vetäydyin takaisin sisään.
“Hyi, tuollahan alkaa sataa!” sihahdin. En halunnut kastua, mutta halusin mennä ulos.
Siristin silmiäni ja menin makuulle oppilaiden pesän suulle. Aikoisin odottaa, että sade lakkaisi tai edes laantuisi vähäsen.
Sateisella aukiolla kissat pinkoivat täyttä vauhtia sisälle pesiin turvaan sateelta, mutta silti saatoin huomata partion lähtevän matkaan sateen keskellä. Viikseni väpättivät ajatuksesta, miten he kastuisivat läpimäriksi ja lampsisivat partioinnin jälkeen pesiin kuivaamaan kauttaaltaan märkiä turkkejaan.
Vilahdus leirin reunalla kiinnitti huomioni. Näin jonkin kipittävän leirin laitaa pitkin ja vaistoni käskivät lähteä vaanimaan. Entä jos se olisi hiiri? Tai ehkä joku pentu yrittää karata? Tai ehkä se on pienikokoinen Kuolonklaanin soturi vakoilemassa ja suunnittelemassa hyökkäystä Henkäystähden kanssa! Karvani nousivat pystyyn ja pinkaisin salamannopeasti eteenpäin sitä kohden.
Heti, kun ajattelin sen olevan tarpeeksi lähellä loikkasin sen kimppuun rääkäisten kovaäänisesti. Mätkäytin sen maahan ja se tuntui kovin märältä ja veltolta. Vilkaisin käpäliini ja huomasin suuren lehden käpälissäni. Katsoin sitä hämmentyneenä ja huomasin kissojen yrittävän katsoa rankkasateen lävitse, mitä ihmettä olin tekemässä.
Nousin ylös hieman nolona ja luikin äkkiä takaisin sisään oppilaiden pesään tuntien märän turkkini hidastavan kulkuani.
Yritin päristellä itseni kuivaksi, kun olin astunut sisään pesään. Huomasin siellä paljon muitakin oppilaita. Lähes kaikki oppilaat olivat siellä turvassa rankkasateelta. Haravoin siis pesän katseellani ja havainnoin, että oppilaista Naavatassu ja Kuutassu eivät olleet pesässä. Mietin olivatko he ulkona sateessa partioimassa.
Asetuin sammalvuoteelleni ja ryhdyin kuivaamaan itseäni sukien turkkiani tarkasti. Yleensä en vaivautunut kamalasti sukimaan turkkiani, mutta nyt tein poikkeuksen, koska turkkini oli märkä ja minun täytyi saada se kuivattua. Huomasin kielenvetojen välissä Kuutassun sekä Naavatassun molempien työntyvän sisään pesään turkit vesipisaroita tiputellen.
“Näyttää siltä, kuin olisitte juuri uitettu joessa niskasta kiinni pitäen!” huudahdin huvittuneena. Naavatassu mulkaisi minua ärtyneesti varoittava ilme kasvoillaan. En ymmärtänyt miksi kolli hikeentyi pienestä vitsistä, enhän minä mitään pahaakaan ollut sanonut!? Kuitenkin kollin ilme oli tuima ja sai minut hämilleen. Hän katsoi minua silmät sirillä ja meni omille sammalilleen makaamaan edelleen minuun vilkuillen. Pyöräytin vain silmiäni ja menin parempaan asentoon makaamaan.
“Tähtiklaanin tähden! Milloin tuo sade meinaa loppua!” murahdin, kun sade vain yltyi yltymistään ja aurinko lähestyi jo taivaanrantaa pilvien takana. Saatoin nähdä sen pienistä raoista pilvissä, mutta silloinkin aikaa nähdä aurinko oli vain pari silmänräpäystä.
“Vaikuttaa siltä, että koko yön tulee satamaan”, Kuutassu naukui hiljaa. Tuhahdin vihaisesti.
“Toivottavasti ei”, mumisin ja laskin pääni etutassujeni päälle. Vilkaisin lähistölläni olevaan Vienotassuun. En ollut päässyt juttelemaan hänen kanssaan vielä, mutta en ollut toisaalta koskaan edes nähnyt hänen juttelevan kenenkään kanssa. Siirryin hieman lähemmäs nuorta naarasta ja nojauduin sammalillani eteenpäin.
“Hei! Sinun nimesi mahtoi olla Vienotassu, eikö vain? Minä olen Korpitassu, jos et vielä tiennyt”, esittelin itseni kirkkaalla nau’ulla. Vienotassun pää ponnahti pystyyn ja hän katsoi minua hiljaa hetken ja nyökkäsi.
“Hauska tavata Korpitassu”, naaras mumisi niin hiljaa, että se oli veden paukkeen ja tuulen huminan alta vaikea kuulla. Räpäytin silmiäni hitaasti ja katsoin Vienotassua hetken hiljaa. Oppilas näytti hermostuneelta, kun tuijotin häntä.
“Eikö olekin mahtavaa olla oppilas? Minusta ainakin! Olen jo mainio saalistamaan, vaikka en ole sitä kamalasti tehnyt! Partioiminen ei ole yhtä hauskaa, vaikka olenkin silloin aina tarkkana, jos jokin vaikka hyökkääkin kimppuumme. Minun täytyisi varmasti olla avuksi, jos vaikka Kuolonklaanin kissat tulevatkin takaisin yrittäen kaapata klaanimme taas”, puhkesin yhtäkkiä naukumaan. Vienotassun silmät suurenivat minun vain koko ajan jatkaessa puhettani.
“Ja taisteluharjoituksetkin ovat ihan hauskoja, vaikka enhän minä mitään harjoitusta tarvitse, olen jo paras taistelija. On kuitenkin aina mukavaa näyttää, miten taitava minä olen jo, vaikka toki Talvikkitakku on aina kamalan pikkutarkka ja korjailee virheitäni kauheasti. Hän ei vain ymmärrä, että virheet ovat okei, jos liike vain siitä huolimatta toimii!” jatkoin kälättämistä antamatta Vienotassulle suunvuoroa. Naaras vain pysyi täysin hiljaa ja nyökytti hieman päätään. Hän ei kuitenkaan katsonut minua päin tai varsinkaan silmiin, vaan katseli koko ajan jonnekin muualle kuin jokin pieni karvapallero olisi ollut kiinnostavampi kuin minä ja tarinani.
“Kuunteletko sinä edes?” tiuskaisin ja Vienotassu säpsähti hiljaa nyökäten. Huokaisin ja lopetin höpöttämisen. Ei naaras kuitenkaan aikonut kuunnella enää minun puheitani.
Tassutin kosteassa metsässä orava hampaissani. Olin oikein ylpeä itseeni tästä saaliista. Olin napannut sen aivan itse… tai oikeastaan pienellä Talvikkitakun avustuksella. Naaras oli säikäyttänyt oravan vahingossa meidän kävellessämme pitkin metsää ja se oli juossut suoraan minua päin, jolloin olin onnistunut nappaamaan sen. Olimme nyt matkalla takaisin leiriin, koska emme olleet onnistuneet napata juuri mitään sen jälkeen. Riista oli Talvikkitakun mukaan mennyt sadetta ja kosteaa ilmaa piiloon koloihinsa ja saattaisi kestää pari auringonnousua, ennen kuin ne täysin palaisivat.
Laskin oravan tuoresaaliskasaan rintaani röyhistäen, kun pääsimme viimein takaisin leiriin. Ajattelin kaikkien katsovan minua ihaillen sen jälkeen ja tassutin siis pää ja häntä pystyssä leirin lävitse kohti oppilaiden pesää. Askeleeni olivat kovin ylpeät ja ajattelin, että minua palvottaisiin. Kuitenkaan oppilaiden pesässä ei ollut ristin sieluakaan. Tuhahdin ärtyneenä ja vetäydyin takaisin ulos aukiolle.
Aukiolla kissat olivat alkaneet asettua kohtiin, joissa ei ollut kosteaa tai tuulista ja vaihtoivat siellä iloisesti kieliä. Katsoin missä olisi joku, jonka kanssa olisin voinut mennä juttelemaan. Huomasin pian vanhempani Lehtomyrskyn sekä Kuusihännän molemmat vaihtamassa keskenään kieliä ja loikin heidän luokse. Katselin jatkuvasti ympärilleni siltä varalta, että vaikka Varputassu olisi jossain lähistöllä, ja voisin pyytää häntä juttelemaan kanssani.
“Hei!” tervehdin vanhempiani onnellisesti, kun olin päässyt lähemmäs. Molemmat käänsivät katseensa minuun ja näin Lehtomyrskyn katseessa lempeyttä, mutta myös ehkä hieman pelkoa. Kuusihäntä sen sijaan näytti täysin rauhalliselta ja vain iloiselta nähdessään minut.
“Hei Korpitassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” isäni kysyi ja heilautti häntäänsä kohti kohtaa, johon voisin istahtaa. Siinä ei ollut kamalan kosteaa ja ajattelin, että se voisi olla ihan hyvä kohta istua ja jutella.
“Mainiosti. Nappasin tänään valtavan oravan! Talvikkitakku oli niin höpsö, että säikytti sen, kun olimme menossa vasta kohtaan josta aloittaisimme saaliin etsimisen, ja minä olin tarpeeksi nopea ja nappasin sen oravan helposti!” kehräsin iloisesti. Olin iloinen siitä, että sain kertoa oravan nappauksesta edes jollekulle.
“Hyvää työtä Korpitassu”, Lehtomyrsky naukui ja hymyili minulle. “Sinusta tulee vielä oikein mainio saalistaja.”
“Ei minusta tule mainiota saalistajaa. Minä olen jo mainio saalistaja”, mahtailin ja röyhistin taas rintaani. Lehtomyrsky naurahti ja Kuusihäntä kehräsi hieman.
“Tietysti sinä olet”, emo naukui ja nuolaisi päälakeani hellästi.
“Hei! En minä ole enää mikään pentu! Minusta tulee varmasti soturi jo pian!” huudahdin ja vetäydyin kauemmas.
“Haluaisitteko syödä jotain?” Kuusihäntä kysyi, ennen kuin kerkesin sanoa enää yhtään mitään.
“Mieli hyvin”, Lehtomyrsky vastasi isäni kysymykseen.
“Tottahan toki! Minä haen meille jotain syötävää!” huudahdin ja vastausta odottamatta pinkaisin aukion poikki ja pysähdyin käpälät liukuen tuoresaaliskasan eteen.
Valikoin nopeasti kasan keskeltä suurehkon jäniksen ja lähdin raahaamaan sitä takaisin kohti vanhempiani. Saatoin kuulla isäni lempeän naurun ja emoni huvittuneen kehräyksen, kun astelin heidän luokseen.
“Toin kasan parhaimman riistan!” ilmoitin ja annoin jäniksen tipahtaa piirimme keskelle. Me kaikki kyyristyimme sen äärelle ja aloimme popsimaan jänistä iloisesti samalla jutellen. Kuuntelin vanhempieni puheita, mutta en malttanut sanoa mitään, koska jänis maistui niin mehevältä, että en halunnut menettää sen makua suustani avaamalla sitä. Tiesin, että maku ei lähtisi sillä tavalla, mutta halusin vain olla erityisen varovainen.
“Olipas se maukasta. Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä partioon”, Lehtomyrsky naukaisi ja nousi ylös. Hän venytteli makoisasti ja tassutti sitten pois. Käännyin isäni puoleen, mutta hänkin nousi ylös.
“Voitko jäädä vielä juttelemaan?” pyysin, koska en halunnut jäädä taas yksin tylsistymään ja etsimään seuraa leirin keskeltä. Kuitenkin isäni vain pudisti päätään pahoittelevasti.
“Anteeksi. Lupasin viedä Naavatassun harjoituksiin”, ruskea kolli naukui ja lähti kohti oppilaiden pesää.
“Voinko minä tulla mukaan?” pyysin loikkien isäni perään ja ottaen hänet kiinni. Hän katsoi minua lempeästi.
“Ei tällä kertaa, Korpitassu. Joskus toiste sitten”, Kuusihäntä naukui ja haki Naavatassun mukaansa ja lähti ulos leiristä oppilaansa kanssa. Katsoin heidän peräänsä ärtyneenä. Olisin halunnut olla vielä isäni kanssa ja hänen kanssaan harjoittelu olisi varmasti tehnyt häneen edes jollain tapaa vaikutuksen.
Tassutin häntä riipuksissa oppilaiden pesään ja menin omille sammalilleni makuulle. Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni. Annoin itseni lipua uneen.
“Minä voitin!” kiljaisin onnellisena, kun sain itseni vedettyä puun alimmalle oksalle. Varputassu saapui vierelleni oksalle keikkumaan ja huokaisi.
“Niin taisit voittaa”, hän naukaisi.
Olimme harjoituksissa mestareidemme kanssa, ja Talvikkitakku oli antanut haasteeksi kiivetä ensimmäisenä puun alimmalle oksalle. Olin tietysti lähtenyt heti kiitämään ja täten ollut ensimmäinen, mutta Varputassu sen sijaan oli vain hetken kärvistellyt paikallaan ja lähtenyt sitten perääni.
“Hyvää työtä molemmilta!” Pohjaharha naukaisi ja kutsui meidät alas hännän heilautuksella. Loikkasin nopeasti alas ja asettauduin Talvikkitakun vierelle, kun lähdimme taas kulkemaan eteenpäin.
“Tänään voisitte harjoitella hieman rennommalla tavalla. Olisi tarkoitus, että harjoitukset olisivat vähän kuin leikkejä”, Talvikkitakku naukui. Olin ihmeissäni, että Talvikkitakku halusi tuollaista. Pohjaharhaa en tuntenut niin hyvin, mutta Talvikkitakku otti yleensä koulutukseni melkoisen vakavasti ja tällainen asettelu oli minulle täysi yllätys. Varputassun ihmettelevästä naamasta päätellen tämä ei ollut hänellekään mikään tutuin tapa harjoitella
“Aloitamme sillä, että me menemme piiloon molemmat eri paikkaan jonnekin päin metsää ja teidän tehtävänne on ensiksi löytää meidät ja sitten napata. Nappaukseksi riittää silkka kosketus hellästi. Tämän tarkoitus on siis parantaa jäjitystaitojanne ja nopeuttanne”, Pohjaharha naukui.
“Ja tietysti myös yhteistyötaitoa sekä viekkautta ja kekseliäisyyttä. Me olemme teitä nopeampia, joten teidän täytyy käyttää aivojanne ja yrittää keksiä tapa saada meidät kiinni. Aikaa teillä on auringonhuippuun asti. Tapaamme ajan loputtua nummen reunalla siinä, missä metsä loppuu”, Talvikkitakku lisäsi vielä. Nyökkäsin itsevarmasti, mutta Varputassua vaikutti jännittävän. Menin lähemmäs veljeäni ja kosketin hänen kylkeään hännänpäälläni.
“Me pystymme tähän kyllä, älä huoli”, nau’uin hänelle rauhoittavasti.
“Antakaa meille hetki aikaa mennä piiloon, ja sitten lähdette jäljittämään”; Pohjaharha naukaisi ja katosi aluskasvillisuuteen. Talvikkitakku lähti nopeasti myös paikalta.
Odotettuamme jo tovin nousin ylös istuma-asennosta.
“Meidän on varmaan parempi aloittaa, tai emme edes löydä heitä ennen auringon huippua”, Varputassu naukaisi. Nyökkäsin veljelleni ja Lähdimme kulkemaan kylki kyljessä eteenpäin metsässä.
“Haistatko heitä?” kysyin veljeltäni. Hän nuuskaisi ilmaa suu raollaan ja katsoi sitten minuun silmät kimmeltäen.
“Haistan Talvikkitakun. Hän meni tännepäin!” kolli naukaisi riemuissaan osoittaen etutassullaan suuntaa. Raotin suutani ja yritin löytää myös mestarini hajun. Huomasin sen ilmassa ja lähdin seuraamaan sitä veljeni perässä.
Värähdin kun puusta tipahti sadepisara turkilleni. Katsoin taivaalle ja huomasin auringon nousevan nopeammin, mitä olin ymmärtänyt. Ei aikaakaan niin olisi jo auringonhuippu ja me emme olleet edes löytäneet toista mestareistamme!
“Voiko hän olla täälläpäin?” Varputassu kysyi yhtäkkiä epäröiden hieman. “Tai siis haju johtaa nummelle. Piiloutuisiko hän muka nummelle?”
“Pitää kai vaan ottaa selvää pöhkö. Juostaan, meillä ei ole enempää aikaa hukattavaksi”, naukaisin ja lähdin juoksemaan hajun perässä metsän reunan ohi nummelle. Kuulin Varputassun juoksevan perässäni ja kiristin vähäsen tahtia edelleen hajua tarkasti seuraten.
“Olemme jo lähellä”, Varputassu huomautti, kun haju alkoi voimistua. Hidastin vauhtia ja kuuntelin ympäristöä.
“Hajaannutaanko? Löytäisimme hänet nopeammin”, ehdotin. Varputassu nyökkäsi ja lähdimme hieman erimmälle toisistamme.
Pian kuulin Varputassun ynähtävän kauempana minulle. Käänsin katseeni häneen ja huomasin, miten hän osoitti hännällään lähistölle. Hiivin lähemmäs ja tajusin siinä olevan pieni kuoppa.
“Hän on tuolla”, veljeni kertoi. Nyökkäsin ja lähdin lähemmäs.
“Odota tässä”, kuiskasin, kun olimme jo melkein kuopalla. “Jos hän onnistuu pääsemään jotenkin karkuun, sinulla on vielä mahdollisuus napata hänet.”
“Selvä”, Varputassu myöntyi ja minä hiippailin taas lähemmäs. Siristin silmiäni huomatessani mestarini kyyhöttävän kuopan pohjalla rauhassa.
“Sainpas!” rääkäisin, kun loikkasin kohti mestarini selkää. En kuitenkaan osunut hänen selkäänsä vaan maahan siihen kohtaan, missä hän oli vielä hetki sitten ollut. Näin vain miten Talvikkitakku pinkaisi nummelle ja lähdin harmistuneena ja vihaisena perään. Näin Varputassun hänen kannoillaan, mutta veljeni jäi kuitenkin jälkeen. Lähdimme siis takaa-ajoon ja jahtasimme soturia parhaamme mukaan.
“Hyvä yritys, mutta aika on loppu”, Talvikkitakku naukui, kun saimme hänet viimein kiinni. Vilkaisin taivaalle ja toden totta aurinko oli nyt huipussaan. Sihahdin harmistuneena ja katsoin mestariani nöyryytetyn näköisenä.
“Palataan nyt metsän reunaan. Saitteko Pohjaharhaakaan kiinni?” Talvikkitakku kysyi ja pudistin vastaukseksi päätäni. Varputassu tuli vierelleni ja laski häntänsä lavoilleni yrittäen piristää minua sanoen, että mestarimme olivat paljon kokeneempia ja nopeampia kuin me ja saimme me sentään heidät melkein kiinni.
Päästyämme metsän reunaan saatoin nähdä Pohjaharan odottavan meitä. Nähdessään meidät hän nousi pystyyn ja nyökkäsi tervehdykseksi.
“Saitte näköjään Talvikkitakun kiinni”, kolli naukui. Varputassu pudisti päätään.
“Emme saaneet. Löysimme hänet toki, mutta emme saaneet häntä kiinni asti, ennen kuin aika jo loppuikin”, veljeni selitti mestarilleen. Pohjaharha nyökkäsi.
“Ehkä oli vielä liian aikaista tällaiselle. Olette vielä nuoria ja aikaa oppia paremmaksi on vaikka kuinka. Nyt voisimme kuitenkin tehdä saman, mutta vaihtaa osia. Te menette parhaanne mukaan piiloon ja karkuun ja me yritämme saada teidät napattua. Aikaa on siihen asti, että aurinko alkaa jo hyvään malliin kadota puiden taakse. Eli sanotaan, että kun aurinko alkaa olla hieman päälle puolen välin puiden takana, palaatte vain takaisin leiriin, ja olette voittaneet”, Pohjaharha naukui. Nyökkäsin innoissani. Talvikkitakku nyökkäsi merkiksi mennä, ja minä pinkaisin täyttä vauhtia metsään.
Suunnitelmaahan minulla ei ollut. En tiennyt lainkaan, miten piiloutua sotureilta niin, että heidän olisi hankala löytää minut ja niin, että voisin edelleen paeta heitä, jos he näkisivät minut. Juoksin vain eteenpäin, kunnes näin joen ja sen yli kaatuneen puun. Loikin sen kautta joen yli nopeasti ja jatkoin matkaa vielä hetken, kunnes olin liian hengästynyt enää jatkamaan. Kiipesin lähimpään puuhun ja jäin sen alaoksille kyyryyn.
Jonkin aikaa olin oksalla kyykyssä painostavassa hiljaisuudessa, kunnes kuulin juoksemista. Jännitin lihakseni ja yritin pysyä mahdollisimman hiljaa. Ajattelin, että jäisin kiinni ja puristin silmäni kiinni, kuin se tekisi minut näkymättömäksi.
“Korpitassu? Mitä sinä siellä ylhäällä teet?” kuulin Kuutassun äänen ja vilkaisin alas. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että siinä olivat vain Kuutassu ja hänen mestarinsa Tähtimötaivas.
“Olen harjoituksissa. Talvikkitakun ja Pohjaharhan tehtävänä on löytää minut”, selitin.
“Suosittelisin silloin menemään korkeammalle. Lehtisade on jo aika pitkällä, joten puun lehdet ovat tipahtaneet. Korkeammalla lehtiä on vielä enemmän ja ruskea turkkisi sulautuu melko hyvin punaisten, oranssien ja keltaisten lehtien sekaan”, Kuutassu neuvoi.
“Kiitos neuvosta, minä teen niin”, naukaisin ja kiipesin ylemmäs. Sillä välin Kuutassu ja Tähtimötaivas jatkoivatkin jo matkaansa.
Hetket tuntuivat kuilta ja niiden jälkeen vuodenajoilta, mutta pian huomasin Pohjaharhan ilmestyvän esiin puun alapuolelle. Hän selkeästi seurasi hajujälkeäni ja vilkaisi pian ylös. Painauduin vasten puunrunkoa ja oksaa, jolla olin. Kolli vilkaisi pian ylös ja hymyili iloisesti. Hän lähti kiipeämään ylös. Minut oli huomattu! Rääkäisten loikkasin puun oksalta seuraavalle oksalle ja tunsin pelon ja järkytyksen ottavan vallan, kun en saanutkaan seuraavasta oksasta otetta. Oksa taipui etutassujeni hipoessa sitä ja tipahdin maahan. Kuului kamala tömähdys, kun osuin maahan ja jäin siihen makaamaan. Näkökenttäni oli sumea ja yritin saada sen tarkennetuksi räpyttelemällä.
“Korpitassu! Sattuiko pahasti? Pystytkö nousemaan?” Pohjaharhan ääni tuntui kaukaiselta kaiulta ja lopulta silmissäni pimeni.
Räpyttelin silmiäni ja nostin päätäni. Ympärilläni haisi voimakkaasti yrteille ja huomasinkin pian jo olevani parantajan pesässä. Yritin nousta pystyyn, mutta tassuni pettivät alta ja horjahdin takaisin makuulle ähkäisyn saattelemana.
“Ai sinä heräsit!” kuulin äänen. Katsoin sen suuntaan ja huomasin eloklaanin parantajan Leimusilmän tulossa luokseni. “Pohjaharha kertoi mitä tapahtui. Se oli aikamoinen pudotus, ja olet onnekas, kun mitään pahempaa ei sattunut. Kuitenkin tahtoisin sinun pysyvät parantajan pesässä jonkin aikaa, ihan vain sen varalta, että ilmeneekin jotain”, parantaja jatkoi ja pääsi vierelleni. Tunsin karvojeni nousevan pystyyn.
“Ei! En halua jäädä tänne! Parantajan pesässä on tylsää!” vaikersin. Leimusilmä kuitenki vain pudisteli päätään.
“Et varmaankaan halua, että ilmeneekin jotain, mitä en ole huomannut? Jos vaikka yhtäkkiä et voisikaan kävellä ja jäisit partiossa metsään, koska kukaan ei tajua sinun jääneen matkasta, et varmaan halua sitä?” parantaja kysyi hieman ankaralla äänellä. Pudistin päätäni vaisusti.
“Mutta, kun-” Leimusilmä keskeytti lauseeni heilauttamalla häntänsä suuni eteen. .
“Voit kulkea leirissä vapaasti, mutta nukut yöt täällä ja ainakaan parin ensimmäisen auringonnousun ajan pyytäisin sinua jättämään harjoitukset sekä partioinnin. Ethän sentään halua, että tassusi irtoavat yllättäen ja elät vain keholla ja päällä”, kolli naurahti hieman. Huokaisin ja pudistin päätäni.
“Selvä sitten. Mutta menen kyllä nyt haukkaamaan happea”, naukaisin tympääntyneellä äänellä.
“Älä lähde kauaksi parantajan pesän suulta!” Leimusilmä naukaisi vielä perääni.
“Joo joo”, tuhahdin ja tassutin ulos.
Huomasin veljeni lähistöllä ja tassutin hänen luokseen.
“Hei Varputassu!” tervehdin ja pukkasin veljeäni hellästi. Hän näytti kovin säikähtäneeltä.
“Olet kunnossa!” hän henkäisi kiitollisen kuuloisena. Hymyilin hänelle ilkikurisesti.
“Tietysti olen. Olen liian kovakalloinen satuttamaan itseni”, naurahdin, mutta nauruni tyssäsi, kun tunsin kuin piston päässäni. Varputassu katsoi minua hieman hätäisesti.
“Oletko varmasti ihan kunnossa? Et näytä voivan hyvin”, hän varmisteli.
“Joo, joo. Kunnossa ollaan. Vähän vain päänsärkyä”, naukaisin vähättelevästi. Huomasin pian Kortetassun, joka istuskeli oppilaiden pesän edustalla.
“Mennään juttelemaan Kortetassulle! Haluan kuulla kaiken siitä, millaista on olla päällikön poika, ja millaista oli pelastaa Mesitähti ja Leimusilmä!” naukaisin innokkaasti jättäen päänsärkyni huomiotta.
“Ai… Minä voin jättää välistä. Sinä voit toki mennä ei se minua haittaa”, Varputassu naukui. Katsoin veljeäni hiljaa.
“Saat luvan tulla mukaan. En anna sinun jättäytyä pois matkasta”, murahdin ja tuuppasin häntä hellästi eteenpäin. Veljeni lähti maleksimaan vierelläni kohti Kortetassua ja minä hymyilin leveästi meidän lähestyessämme häntä.
“Hei Kortetassu! Mitä olet oikein tekemässä?” kysyin innokkaasti ja astelin kollin luokse.
//Korte tai Varpu?
