Korppitassu
Kirjoittaja: Nova
Olin hätkähtänyt hereille kuultuani auringonhuipun aikoihin iloisia, onnittelevia huutoja, olin arvannut helposti, että Hiilitassu nimitettäisi nyt soturiksi, tämä pääsisi viimeinkin soturienpesään muiden vanhempien ja nuorempien soturien joukkoon.
-Niin, mutta sinä et vieläkään! Pieni ääni kuiskasi katkerasti pääni perukoilla, puhuen kuitenkin ennenkuulumattomasti totta.
Juuri soturinimensä saanut Hiilitassu jolkotti sisään iloinen hymy kasvoillaan, vaikuttaen hajamieliseltä, mutta rennolta, tämä keskeytti mietteeni.
-Mikä on soturinimesi? Kysäisin heti ensimmäisenä, tarkastellen kollin mahdollista reaktiota kysymykseeni.
Ystäväni kasvoille levisi hämmästynyt ilme, joka vaihtui nopeasti takaisin tämän silmiin asti ylettyvään, lempeään hymyyn.
-Hiilihammas, kolli naukaisi vähätellen ja istahti virnistäen viereeni.
Hiilihammas, kestäisi vähän aikaa totutella kollin uuteen nimeen, kun olin niin kauan kutsunut tätä Hiilitassuksi.
-Hieno nimi! Kehräsin iloisesti ja onnistuin nostamaan päätäni sammalpediltä, yön aikaiset kivut oli voitettu ja tunsin olini paremmaksi.
-Harmi ettet sinä ole vielä soturi, Hiilihammas huokaisi, näin tämän silmien välkähtävän haikeasti.
Ystäväni vilkuili ympärilleen antaen katseensa kiertää pesän jokaisessa yksityiskohdassa.
-Mihin Liljatuuli meni? Kolli ihmetteli vaihtaen nolostuneena puheenaihetta, tämäkin oli huomannut parantajan poissaolon.
Vääntäydyin hitaasti, mutta kokonaan istumaan, en ollut vielä täysin kunnossa ja jos yritin nousta seisaalleen päähäni iski taas pakottava kipu, jolloin jouduin vajoamaan takaisin jo tutuksi tulleelle, yrteiltä hienoisesti tuoksahtavalle sammalpedille.
-Hän meni keräämään yrttejä ja käski jonkun pitää minua silmällä, naukaisin heilauttaen häntääni pesän suuaukolle.
Hiilihammas vaikutti huolestuneelta, koska kukaan ei ollut vahtimassa minua, olihan Hallavarjo toki lupautunut jäämään pesän eteen istumaan, vaikka ei varmasti halunnutkaan nähdä minua makaamassa epätoivoisena pedilläni, kollille oli kuitenkin ilmeisesti ilmestynyt muuta menoa, sillä en nähnyt edes puolia tämän jäntevästä ruumiista kun yksittäinen, mutta kipakka tuulenpuuska sattui yllättämään ja tämä oli pakostakin tullut melkein sisälle asti.
-Vaikka et ole vielä kunnossa niin näytät jo silti pystyvän istumaan! Ystäväni naukaisi heilauttaen korviaan iloisesti, katkaisten taas harhailevien ajatusteni kulun.
Musitin yhtäkkiä, että en ollut kertonut vielä sitä epämiellyttävää syytä, jonka vuoksi pääni aiheutti minulle niin paljon kipua, antaen päivien- jotka olisin voinut käyttää koulutukseen, valua hukkaan kuin mahla liian pienen kaarnanpalan päältä.
-Kerron tämän pikaisesti, luulen…Tiedän varmasti, ettei päänsärkyni ole tavallista, se johtuu nimittäin siitä kun kävin harjoittelemassa kiipeämistä salaa yöllä…Aloitin luoden varoittavan silmäyksen kolliin, jonka ilme oli muuttunut salaman nopeasti iloisesta kovin järkyttyneeksi.
Hivuttauduin hitaasti, ruumiini painoa joten kuten kannatellen kollin viereen ja annoin tämän rauhoittavan tuoksun tunkeutua aisteihini, painauduin kiinni tämän turkkiin saaden voimaa peilityynestä tyynestä ystävästäni, olin jo niin lähellä, että pystyisin kuiskaamaan tällä salaisuuden, jonka tämän oli pystyttävä pitämään salassa.
-Minä putosin taas, epäonnistuin surkeasti! Lipsautin tahtomattani, ääneni oli vaiennut hiljaiseksi vinkunaksi.
Hiilihammas laski häntänsä rauhoittavasti lavoilleni, antaen minun täristä kuin emostaan eksynyt pikkupentu, en karistanut tällä kertaa kollin häntää pois, hännän paino lavoillani tuntui lohdulliselta, oli mukava tietää, että edes joku vielä tahtoi tällä pienellä eleellä ilmoittaa välittävänsä minusta edes hitusen.
-Voisitko tarkentaa hieman putoamistasi? Kolli uskaltautui kysymään varovasti, kun olin lakannut tärisemästä.
Vetäydyin rennompana sen verran kauemmas kollista, että tämä sai edes tilaa hengittää rauhassa, tästä oli varmasti outoa kun käyttäydyin niin tavoistani poikkeavasti.
-Pääni osui kovapintaiseen puunoksaan, kaikki pimeni yhtäkkiä olemattomiin, kun seuraavaksi avasin silmäni, makasin hiettikoisessa maassa, silloin aurinko oli jo ilmestynyt taivaalle, saapuessani leiriin selitin Hallavarjolle katoamiseni syyksi sen, että olin tahtonut vain olla hetken ”nauttimatta” muiden säälivistä, mehiläisparven lailla ärsyttävistä katseista ja silmäyksistä! Avauduin päästäen suustani niin monta sanaa kerralla, että meinasin tukehtua ennen kuin olin saanut lauseen loppuun.
Hiilitassu tuijotti minua silmät hermostuneesti pesän suuaukosta minuun hysteerisesti pomppien, tämä aukoi suutaan typertyneenä kuin kuivalle maalle yksinään jätetty sintti.
-Oliko virhe kertoa sinulle? Letkautin hermostuneesti naurahtaen, olisin halunnut vain lätkäistä kolli hännälläni, jotta tämä ei olisi niin hysteerisen karmiva.
