Korppitassu
Kirjoittaja: Nova
3 luku
Minua hirvitti, harjoittelimme Hiilitassun kanssa kiipeämistä. Olin kiivennyt vain kerran ja silloinkin huonnolla menestyksellä, olin nimittäin tipahtanut ja melkein murtanut jalkani tapahtuman yhteydessä. Hiilitassukin näytti olevan hieman hermostunut koska siirteli käpäliään levottomin liikkein. Silti puut tuntuivat melko houkuttevilta, tyydyin koukistamaan kynsiäni ja liikauttamaan laikukasta häntääni hieman epäileväisesti kun mestarit kertoivat mistä oli kyse.
-Entä jos oksa katkeaa? Kysyin ääni väristen.
Tuijotin puhtaanvalkoista Hallavarjoa anelevasti silmiin, ehkä voisimme touhuta jotakin muuta? Kuten vaikka harjoitella taisteluliikkeitä.
-Ei ole mitään hätää, muistakaa, että olemme Utusielun kanssa tässä. Hallavarjo naukui ja kuulosti siltä kuin häntä olisi huvittanut kun seisoin kauhistuneena silmäilemässä liukaskuorista koivupuuta.
Hiilitassun yhtäkkinen kysymys herätti minut transsistani:
-Kun meistä tulee joskus sotureita, haluaisitko olla aina soturi vai nousta arvojärjestyksessä eteenpäin?
Katsahdin hämmästyneenä kollia, en ollut koskaan miettinyt asiaa, en ikinä ollut ajatellutkaan koko juttua, miten voisin vastata nyt todenmukaisesti? Hallavarjo ja Utusielukin näyttivät melko uteliailta tuijottaessaan tiiviisti minua Hiilitassun kanssa.
-En…kai. Tokaisin hämmentyneenä ja käänsin katseeni pois siirrellen laikukkaita käpäliäni vaivaantuneena.
Hiilitassu nyökkäsi ja hymyili vaisusti kun mestarit jatkoivat herpaantumatta kertomalla helpointa kiipeämistapaa, en taaskaan kuunnellut, vaikka Hallavarjo vilkaisikin minuun pari kertaa melko loukkaantuneena koska keskittymiseni herpaantui. Ajatukseni olivat lipuneet täysin muualle, olin alkanut miettiä Hiilitassun kysymystä enemmän.
-Korppitassu, kokeile ensiksi. Hallavarjo kehotti pieni häivähdys haastavuutta äänessään, kolli nyökäytti valkeaa päätään kohti lähelle juurtunutta koivua.
Puraisin kipeästi kieltäni kun lähdin astelemaan hitaasti kohti puuta, tärkeintä olisi vain muistaa mikä oli tavoite.
-Kiipeä, kiipeä, kiipeä. Hoin mielessäni upottaessani kynteni syvälle puun liukkaaseen kuoreen, raahasin itseni joten kuten ensimmäiselle oksalle, käyttäen takajalkojani apuvälineenä. Ponnistelin henkihieverissä jalat tikkusuorina pitkin puuta jo toiselle oksalle.
-Älä jännitä jalkojasi liikaa! Hallavarjo ohjeisti kärsivällisesti rimpuiluani katsellessaan.
Annoin jalkojeni rentoutua ja kuvittelin, että vain kävelin tavallisesti, jalat tukevasti maankamaralla. Liikkuminen helpottui, mutta en silti mitenkään tyylikkäästi astellut pitkin puunkuorta. Vatsassani möyrysi vellova tunne, joka sai vatsanpohjani heittelehtimään kuin jokeen hukkumassa oleva kissa. Kolmannella oksalla hyppäsin tärisevin jaloin kohti maata ja turvaa, tömähdinkin raskaasti maahan ja ähkäisin kun yritin nousta ylös ahdingostani.
-Ei kai satuunut? Hallavarjo naukui silmäillen erikoista asentoani huolestuneena.
-Ei onneksi. Huokaisin hengitys pihisten kun vedin syvään henkeä noustuani ylös kylmästä maasta Hiilitassun toiselta puolelta tukemana.
Istuin vaivalloisesti alas ja älähdin hiljaa kun toinen etujalkani osui maahan.
Hallavarjo vilkaisi minua huolestunut katse silmissään, kun hymyilin tälle erikoisesti aseteltuani kivuliaasti etukäpäläni uudelleen jääkylmään maahan.
-Hiilitassu, kokeile sinäkin. Utusielu kehotti häntä käpälien ympärille kierrettynä ja päättäväinen katse silmissään.
Hiilitassu nyökkäsi hitaasti ja tarrautui puunkuoreen kuten minäkin olin tehnyt, kolli punnersi itsensä ketterästi puuhun. Henkäisin hätäisesti kun Hiilitassun takajalka luiskahti äkkiä niin, että kolli sai hädin tuskin itsensä pidettyä kiinni oksassa johon oli tarrautunut.
-Tule vain alas. Utusielu huusi, vaikka hänen äänensä oli varma niin naaraan levottomista liikkeistä saattoi päätellä, että tämä oli syvästi huolissaan oppilaansa puolesta.
-S-selvä. Hiilitassu huokaisi ääni rajusti väristen.
Kolli pudottautui käpälilleen maahan ja näytti kuin kolli olisi ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Pyöräytin kerran silmiäni kollin asenteelle, tämän täytyi kyllä olla aikamoinen, jotta voisi noin vain esittää olevansa kunnossa moisen shokin jälkeen.
-Oletko kunossa? Nyt puolestani minä kysyin huojentuneena kuitenkin siitä, että kolli oli päässyt alas.
Hiilitassu tarkasteli huolellisesti itseään ja sotkuista turkkiaan, joka törrötti sinne tänne.
-Tähtiklaanin kiitos ei käynyt pahemmin. Kolli vastasi huojentuneena ja nuolaisi etukäpäläänsä huomattavasti rauhoittuneempana kuin puussa törröttäessään.
Kolli istahti silmät pilvien välistä tunkeutuneiden auringonsäteiden kirkkaudessa loistaen viereeni ja silmäili mestariaan odottavasti kun tämä heilutteli korviaan tuskastuneena ja tarkasteli oppilastaan joka puolelta.
-Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Hallavarjo maukui katsellessaan Utusielun levotonta olemusta ja viittelöi pienin, napakoin liikkein hännällään minua tulemaan perässään kohti leiriä.
-Tämä on ohi! Jes! Mietin tyytyväisenä samalla yrittäessäni peitellä Hallavarjolta sitä, että etukäpälääni kivisti yhä mahalaskun jäljiltä.
Kuulin takaani Utusielun ja Hiilitassun hiljaiset askeleet, nämä puhuivat jostakin josta en millään saanut selvää koska heidän äänensä olivat niin matalat, sekä navakka tuuli oli iskenyt jäätävät kyntensä meihin neljään.
//Hiili?
//623 sanaa
