Kortepentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pieni, vaaleanharmaa kolli oli vetänyt käpälät alleen, ja hänen ruskeat silmänsä olivat painuneet melkein kiinni. Kuitenkin soturin värähtelevät korvat kertoivat tämän olevan koko ajan tietoinen ympärillään tapahtuvista asioista, eikä tältä siis jäänyt huomaamatta sekään, kun lähestyin häntä.
Nyökäytin kuolonklaanilaiselle kohteliaasti päätäni. ”Pyytäisin lupaa hakea meille tuoresaaliskasasta ruokaa”, viittasin hännälläni takanani vuoteissaan nuokkuviin Kimalaistoiveeseen ja Kuupentuun. Olimme syöneet viimeksi illalla, ja pesään ulkoa tihkuvasta valon määrästä päätellen aurinko lähenteli taivaalla jo lakipistettään.
”Lupa myönnetty”, Leppävarjo räpäytti silmiään ja maukui sitten: ”Tuo minullekin samalla jotakin.”
”Selvä.” Tassuttelin pesän poikki karhunvatukkaseinässä olevalle kissanmentävälle aukolle ja pujahdin siitä ulos. Jouduin siristelemään silmiäni hetken kirkkaassa valossa, kunnes ne tottuivat siihen, ja suuntasin tuoresaaliskasalle.
Olin juuri päässyt kasan luo, kun joku tuuppasi minut tympeästi sivuun. Horjahdin tassuillani ja katsahdin hämmästyneenä Virtaviimaan, joka mulkoili minua happaman näköisesti. Raidallisen naaraan häntä piiskasi ilmaa.
“Pois tieltä, mini-Mesitähti, tiedät kyllä nokkimisjärjestyksen”, soturi nosti huultaan, ja hänen kurkustaan kohosi varoittava murina.
Räpäytin hitaasti silmiäni, otin askeleen taaksepäin ja painoin pääni kohteliaasti alas. “Pahoitteluni. Sain Leppävarjolta luvan hakea tuoresaalista, mutta sillä ei ole kiire, joten ottakaa toki ensin.”
Anteeksipyyntöni tuntui saavan Virtaviiman vain entistä enemmän kiihdyksiin, ja hänen sinivihreät silmänsä heijastelivat syvää inhoa minua kohtaan. Pidin pääni yhä hieman kumarrettuna ja odotin kärsivällisesti, kunnes naaras niiskautti nenäänsä, otti kasan päältä lihaisan näköisen oravan ja marssi matkoihinsa itsekseen jotakin jupisten.
Hänen mentyään valikoin kasan juuresta pari hiirtä. Ne olivat minulle vielä liian isoja suussa kannettavaksi, joten tartuin hampaillani niitä hännistä ja raahasin ne aukion yli pentutarhalle pitäen päätäni mahdollisimman korkealla, jotten kompastuisi.
Pysähdyin ensiksi Leppävarjon kohdalla ja annoin hänen valita itselleen mielestään sopivimman hiiren. Kuolonklaanilainen silmäili hiiriä hieman tyytymättömän oloisena.
“Eikö siellä ollut muuta?” hän katsahti minuun kulmiaan kurtistaen.
“Oli, mutta en olisi jaksanut kantaa niitä tänne”, vastasin valehtelematta.
Leppävarjo huokaisi ja tyytyi lopulta ottamaan toisen hiiristä. Vein jäljelle jääneen saaliin Kimalaistoiveelle ja Kuupennulle. Kuupennun nenä värisi hänen haistaessaan hiiren, ja hän räpytteli tokkuraisena silmänsä auki. Kimalaistoive haukotteli viereisellä pedillä.
“Toin aamiaista”, työnsin hiiren heitä kohti, istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälieni yli, “myöhäistä sellaista.”
Kimalaistoive räpäytti minulle kiitollisena silmiään. “Miten kilttiä, Kortepentu.”
Odotin että naaraskaksikko oli saanut syötyä ensin oman osansa, ennen kuin otin itse ensimmäisen palan. Nieleskellessäni ruoan alas kurkustani tajusin yhtäkkiä, miten nälkäinen olinkaan ollut. Mieleni olisi tehnyt hotkia loput hiirestä yhdellä kertaa, mutta Kimalaistoive oli sanonut, että liian nopeasti syömisestä saattaisi tulla vatsa kipeäksi, joten maltoin lopulta ottaa sopivan kokoisia suupaloja ja pureskella ne rauhassa.
Ruoan jälkeen kapusin Kimalaistoiveen viereen sammalille ja käperryin hänen vatsaansa vasten raukeana. Leppävarjo puheli jotakin itsekseen pesän toisella puolella, mutta sanat puuroutuivat korvissani niin, ettei niistä saanut selvää, kun tunsin unen vievän minut mukanaan.
Tuuli ujelsi ympärilläni samalla kun viima piiskasi kasvojani. Maa liikkui alapuolellani nopeasti, ja tunsin otteen niskassani kiristyvän. Tuntui melkein siltä kuin olisin lentänyt. Olisin nauttinut siitä tunteesta, jos sydämeni ei olisi jyskyttänyt rinnassani pelosta. Mihin minua vietiin? Missä emo oli?
Sen sijaan, että olisin saanut vastauksia kysymyksiini, minua kannatellut hahmo pudottikin minut yhtäkkiä maahan. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiini, ja tassuni värjäytyivät punaisiksi allani. Utuiset hahmot liikkuivat näkökenttäni reunoilla kuin aaveet, eikä kukaan niistä ei reagoinnut avunhuutoihini.
Sitten joku käveli minua kohti.
Hätkähdin hereille Kimalaistoiveen vierestä. Vedin hätäisesti henkeä ja nielaisin – taas sama uni. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kumma painajainen piti uneni lyhyenä ja pinnallisena. Vielä valveillakin saatoin tuntea hyytävän kylmyyden kiipeävän hitaasti tassujani ylöspäin, kuin se olisi suunnitellut jäädyttävänsä minut patsaaksi.
”Hei, herätys kaikki.” Katseeni siirtyi Leppävarjoon, joka oli noussut seisomaan paikallaan pesän toisella puolella ja vilkuili kärsimättömän näköisenä pesän suuta kohti. ”Minulla on asioita hoidettavana leirin ulkopuolella, joten teidän on siirryttävä aukiolle.”
Ja niinpä me siirryimme. Tepastelin Kimalaistoiveen ja Kuupennun perässä ulos pesästä aukiolle, jossa varjot olivat venyneet pidemmiksi ja aurinko lipunut jo osittain puiden taa. Leppävarjo lähti hoitamaan asioitaan, ja me jäimme ulos istuskelemaan toimettomina. Saisimme palata pesään vasta kun Leppävarjo tulisi takaisin, joten saisimme viettää ulkosalla tovin. Ei se minua haitannut; ulkona oli kiva olla, etenkin kun sää oli näin kaunis.
Olin kyyristynyt seuraamaan leirin yli pyrkivän toukan matkaa maassa, kun oikealla puolellani pensaat kahahtivat ja ulos sujahti nuori, mustaturkkinen kollikissa. Hänen suuret kirkkaankeltaiset silmänsä pyyhkivät katseellaan leiriä. Nousin ylös ja nostin häntäni tervehdykseen.
”Hei Nopsatassu”, naukaisin oppilaalle, joka kääntyi katsomaan suuntaani. ”Miten sinulla menee?” En ollut jutellut nuoren kollin kanssa aiemmin, mutta tiesin hänen nimensä, aivan kuten muidenkin leirissä asuvien kissojen. Kissoja oli paljon, mutta olin lopulta onnistunut opettelemaan heidän nimensä ulkoa, vaikka toisinaan saattoikin käydä noloja sekaannuksia. Olin kuitenkin varma siitä, että tämä kolli oli Nopsatassu.
//Nopsa/Manteri?
