Kortetassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Muutaman sydämenlyönnin ajan tuijottelimme Varputassun kanssa toisiamme silmiin vähän hölmistyneinä. Hän oli kompastunut liikettä tehdessään tassuihinsa ja kaatunut suoraan päälleni, minkä seurauksena olin jäänyt hänen alleen.
”Anteeksi”, kuulin nuoremman oppilaan naukuvan hiljaa kömpiessään äkkiä pois päältäni. Räpyttelin silmiäni pari kertaa häkeltyneenä, mutta nousin pian itsekkin ylös.
”Ei se mitään”, vakuutin ravistellessani roskia turkistani. Silmäilin sen jälkeen kollia hiukan huolestuneena. ”Ei kai sinuun sattunut?”
Varputassu pudisti nopeasti päätään. ”Ei.”
”Hyvä.” Väläytin hänelle helpottuneen hymyn, ennen kuin suuntasin katseeni takaisin mestareihimme, jotka olivat seuranneet harjoituksia sivusta.
”Voi kai sen vihollisen noinkin hoitaa”, Lieskakajo maukui viikset vipattaen.
Varputassu näytti siltä kuin hän olisi halunnut vajota maan alle. Vilkaisin häntä tuntien myötätuntoa kollia kohtaan. Kömmähdyksiä sattui kaikille, eikä niitä tarvinnut hävetä. En kuitenkaan ehtinyt jakaa lohduttavia sanojani toiselle oppilaalle, sillä Pohjaharha oli avannut suunsa:
”Ensi kerralla olkaa tarkempia. Kokeillaan uudestaan.” Valkoinen soturi huiskautti häntäänsä, ja me palasimme takaisin paikoillemme.
Harjoitusten päätyttyä Pohjaharha ja Varputassu suuntasivat omille teilleen, ja niin teimme myös minä ja Lieskakajo, joka oli sanonut haluavansa jutella vielä kanssani kahdestaan, ennen kuin palaisimme leiriin. Seurasin mestariani pienen puron varteen ja kävimme istumaan sen luo.
”Olet edistynyt huimasti, Kortetassu”, Lieskakajo aloitti ja kääntyi katsomaan minua ylpeä loiste silmissään. Se sai hymyn nousemaan kasvoilleni. ”Minusta alkaakin tuntua, ettei minulla ole sinulle enää enempää opetettavaa.”
Aavistin heti, mihin keskustelu oli viemässä, enkä totta puhuakseni ottanut siitä pahakseni. Koin olevani valmis.
Nyökäytin pienesti päätäni, kuin varmistaakseni asian ensin itselleni, ennen kuin kohotin katseeni taas Lieskakajoon. ”Ymmärrän. Minäkin uskon, että olen viimein valmis kääntämään uuden sivun elämässäni.”
Lieskakajo siristi silmiään lämpimästi hymyillessään minulle. ”Minä ilmoitan Mesitähdelle heti kun pääsemme leiriin.
”Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.” Sydämeni hakkasi lujaa rinnassani, ja en melkein kuullut isäni sanoja sen korviini synnyttämän kohinan takaa. Seisoin kuitenkin pää pystyssä ryhdikkäänä päällikön vieressä Litteäkiven päällä ja odotin hänen jatkavan seremoniaa.
”Kortetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähden vihreä katse oli nyt kohdistunut minuun. Siinä hehkuva lämpö ja ylpeys saivat minut miltei pakahtumaan onnesta.
”Lupaan”, vastasin epäröimättä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kortetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kortetuikkeena. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja oikeamielisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”
Vain paria silmänräpäystä myöhemmin klaani puhkesi hurraamaan ja toistamaan uutta nimeäni. ”Kortetuike! Kortetuike!” klaanitoverieni riemuisa maukuna raikasi ympäri leiriä.
Seisoin Litteäkiven päällä ja katselin liikuttuneena ympärilleni kerääntyneitä tovereitani ja rakkaimpiani. Silloin minusta tuntui hetken ajan siltä kuin olisimme voineet yhdessä karkottaa kaikenlaisen pahuuden maailmasta.
Muutama päivä nimitysteni jälkeen Korppisiipi oli laittanut minut metsästyspartioon Hiilihampaan, Järviloisteen ja Käärmekullan sekä tämän oppilaan Sädetassun kanssa. Olimme pysähtyneet joen yli vievän kaatuneen puunrunkosillan luona.
”Tavataan tässä aurinkohuipun aikaan”, partiosta vastuussa oleva Hiilihammas ilmoitti.
Järviloiste lähti jonnekin sisäreviirille päin ja Hiilihammas seurasi jokea, kun taas Käärmekulta vei Sädetassun läheiseen pensaikkoon.
Minä päätin koettaa onneani joen toisella puolella. Loikkasin ketterästi kaatuneen puun päälle ja lähdin tasapainottelemaan sen yli. Runko tuntui liukkaalta tassujen alla, joten yritin liikkua varovaisesti pitäen kynnet ulkona siltä varalta, että lipeäisin.
Pääsin toiselle puolelle ilman isompia ongelmia ja rupesin sen jälkeen haistelemaan ilmaa riistan varalta. Sain kulkea hyvän matkaa poispäin joelta, ennen kuin havaitsin minkäänlaisia merkkejä muista eläimistä. Nenääni kutitti tuore jäniksen haju, jonka johdattamana hiivin kuihtuneen aluskasvillisuuden seassa eteenpäin. Pian silmiini osui ruskea välähdys oikealla puolellani, kun läheisen mättään takana piilossa ollut pitkäkarva otti jalat alleen. Pinkaisin sen perään vaistomaisesti.
Eläin oli minua huomattavasti nopeampi, ja vaikka kuinka pinnistelin pysyäkseni edes jotenkuten sen vauhdissa, jäin auttamatta jälkeen. Sain kuitenkin pian huomata, että saaliin menettäminen ei ollut ainoa ongelmani tällä hetkellä.
Hidastin askeliani tajutessani vieraan maiseman ympärilläni. Samalla hetkellä nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju. Vilkaisin taakseni ja älysin viimein juosseeni epähuomiossani rajan yli.
Olin aikeissa palata vähin äänin takaisin rajan toiselle puolelle, kun terävä naukaisu kuului jostain läheltä: ”Pysähdy.”
Hätkähdin ja kääntelin päätäni hämmentyneenä puolelta toiselle, kunnes huomasin puun takaa tassuttavan hopeanharmaan naaraskissan, jolla oli mustia juovia turkissaan. Käännyin kokonaan häntä kohden ja räpäytin hitaasti silmiäni osoittaakseni soturille, etten ollut uhka. Nostin samalla häntäni ylös ja taivutin sen päätä vähän ystävällismielisenä eleenä.
”Tervehdys! Olen pahoillani, että ylitin rajanne niin huolimattomasti. Lupaan poistua välittömästi”, painoin päätäni hieman alemmaksi nöyränä. Katselin naarasta salaa uteliaana – hänessä oli jotain etäisesti tuttua, mutta en saanut millään päähäni, mitä se oli
//Tuhka?
