Kortetassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Sitä seurasi rahiseva yskänpuuska. Olin onnistunut kakistelemään enimmät vedet pihalle, ja nyt makasin rannalla vapisevana karvamyttynä. Kun kohotin katseeni, näin yläpuolellani Lampiväreen uteliaat kasvot. Naaraan viiksistä tipahteli vesipisaroita, ja hänen vaaleanvihreät silmänsä tutkailivat minua tarkasti.
Hän oli pelastanut minut vedestä. Päättelin sen hänen läpimäräksi uitetusta turkistaan. Olisin halunnut kiittää häntä henkeni pelastamisesta, todella olisin, mutta jostain syystä sanat takertuivat kurkkuuni kuin tahmea pihka. Ennen kuin ehdin saada niitä ulos, muut eloklaanilaiset kerääntyivät ympärilleni huolestuneiden moukujen saattelemana, ja Lampiväre jäi jonnekin heidän taakseen.
“Oletko kunnossa?” Lieskakajo tunki lähelleni ja nuuhki minua.
Olin aikeissa vastata myöntävästi, mutta kun yritin nousta ylös, tunsin vasemassa kyljessäni vihlaisun. Vaihdoin varovasti kylkeä nähdäkseni, mistä kipui johtui, ja huomasin kylkiluideni kohdalta irronneen vähän karvaa. Iho oli raapiutunut vereslihalle karvattomassa kohdassa, mutta luita ei vaikuttanut olevan poikki. Kipeää se silti teki.
“Tuo vaatii hoitoa”, Hilehuurre tokaisi irvistäen. Lieskakajo nyökytteli olevansa samaa mieltä.
“Mitä täällä kuhistaan?” Virtaviima puski paikalle närkästystään peittelemättä. Hän pysähtyi eteeni ja katsoi minuun silmiään siristäen. Hänen olemuksestaan ei välittynyt minkäänlaista myötätuntoa tilannettani kohtaan. “Uintiharjoitukset ovat sitä varten, että niissä uidaan, vai pääsikö se unohtumaan?” soturitar tuhahti halveksivasti ja kumartui lähemmäksi. Vastasin hänen jäiseen tuijotukseensa hiukan häkeltyneenä.
“Vai kutsuiko pohja sinua luokseen?” Naaraan silmiin oli nyt syttynyt ilkeä pilke. “Pohjasakkaahan sinä olet, joten ei olisi ihmekään.”
Huomasin mestarini Lieskakajon pörhistelevän karvojaan. Kolli katsoi kuolonklaanilaisnaarasta sen näköisenä, että olisi halunut repiä tältä korvat päästä. Sen sijaan hän naukuikin yllättävän rauhallisella äänellä: “Kortetassu ei ole uintikunnossa. Hänet on saatava parantajalle.”
Virtaviiman korva nytkähti punertavaturkkisen soturin suuntaan, mutta hän ei irrottanut katsettaan minusta. Hänen tuijotuksensa oli niin läpitunkeva, että se tuntui jäätävän minut paikoilleni. Kun hän viimein siirsi huomionsa muualle, uskalsin vasta hengittää.
“Lampiväre”, Virtaviima kutsui minut joesta noukkineen nuoren naaraan luokseen. “Juokse hakemaan Hehkuaskel. Rääpäle mestareineen saa odotella sivussa, kunnes hänet on tarkistettu. Muut jatkavat uintiharjoituksia normaalisti. Onko ymmärretty?”
Kellään ei ollut vastaväitteitä, tai jos olikin, niitä ei kehdattu sanoa. Niinpä muut oppilaat palasivat takaisin veteen mestariensa opastuksella, ja minä jäin makoilemaan rannalle Lieskakajon viereen. Virtaviima ja Lammikkoloikka jäivät seuraamaan uintiharjoituksia vähän matkan päähän meistä. Välillä vanhemman kuolonklaanilaisvartijan vahingoniloinen katse käväisi minussa, mutta en ollut huomaavinanikaan sitä. Huomioni oli etääntyvässä Lampiväreen hahmossa, joka oli lähetetty hakemaan Kuolonklaanin parantajaa. Pian naaras katosi kumpareen taakse, katseeni ulottumattomiin.
Uintiharjoituksista oli kulunut jo pari päivää. Hehkuaskel – varsin mukava, vanhemman puoleinen naaras – oli tarkastanut ruhjeeni ja levittänyt niihin jonkinlaista voimakkaasti tuoksuvaa yrttitahnaa. Vaikka kylkeäni vielä välillä särkikin, ainakaan raapiutunut iho ei kirvellyt enää yhtä pahasti.
Olin saanut pitää päivän vapaata onnettomuuden jälkeen. Hehkuaskel oli käskenyt minun levätä, mutta mieleni oli ollut niin äänekäs, ettei siitä ollut tullut oikein mitään. Mietin yhä Lampivärettä ja sitä, miten en ollut vieläkään saanut kiitettyä häntä henkeni pelastamisesta. Naaras oli ollut todella urhea hypätessään perääni sillä tavalla. En ollut ennen todistanut mitään yhtä sankarillista ja epäitsekästä, ja ihaillukseni soturia kohtaan kasvoi joka hetki enemmän ja enemmän. Olin hänelle henkeni velkaa.
Makoilin pedissäni ajatuksiini unohtuneena, kun yhtäkkiä Lieskakajon pää työntyi sisälle pesään. Soturi kutsui minut kuonoaan heilauttamalla luokseen. Räpyttelin silmiäni vähän hölmistyneenä, mutta kömmin ylös äkkiä – tai niin äkkiä kuin kyljessäni tuntuvalta jomotukselta pääsin – ja tassutin hänen perässään aukiolle.
“Meillä piti olla harjoitukset aurinkohuipun aikaan”, Lieskakajo kääntyi naukumaan minulle ulkona. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihaiselta, enemmänkin huolestuneelta. “Mikä on vointi?”
Harjoitukset? Harjoitukset! Miten olin voinut unohtaa! Se ei ollut lainkaan tapaistani. Olin yleensä hyvin täsmällinen, enkä halunnut odotuttaa muita turhaan. Olin kaiketi ollut liian kiireinen miettiessäni, mikä olisi parhain tapa kiittää Lampivärettä, että olin menettänyt ajantajuni tyystin.
“Voin ihan hyvin, kiitos. Anteeksi, en tajunnut ollenkaan ajantajua ja harjoitukset pääsivät unohtumaan”, painoin pääni pahoitellen. Toivoin, että Lieskakajo ei olisi kamalan loukkaantunut hajamielisyydestäni.
“Ei se mitään”, Lieskakajo hymähti ja laski häntänsä lavoilleni. “Sitä sattuu kaikille toisinaan. Ehdimme yhä petrata vaanimisasentoasi ennen metsästyspartiota.”
Kolli johdatti meidät aukion reunalle, jossa emme olisi muiden tiellä, ja pyysi minua ottamaan vaanimisasennon. Laskeuduin matalaksi ja siirsin jalkojani lähemmäksi kehoani, kuten mestarini oli minulle opettanut. Yritin pitää häntäni mahdollisimman neutraalissa asennossa. Jos se viuhuisi liian korkealla, se saattaisi kiinnittää saaliseläimen huomion, ja jos taas liian alhaalla, se huiskisi aluskasvillisuutta, mikä puolestaan saisi aikaan ääntä, joka varottaisi saalista tulostani.
“Oikein hyvä.” Lieskakajo nyökäytti päätään tyytyväisenä. Hän katseli hetken ympärilleen maahan, kunnes hoksasi vähän matkan päässä kävyn ja kurkotti nappaamaan sen hampaisiinsa. Seurasin katseellani, kuinka mestarini vei kävyn muutaman hännänmitan päähän ja palasi sitten paikalleen. “Kokeile nyt liikkua saaliin luo mahdollisimman äänettömästi.”
Kipeällä kyljellä pelkästään asentoon pääseminen oli ollut melko vaivalloista, mutta siinä liikkuminen oli suorastaan raastavaa. Jouduin pitämään koko kehoni jännitettynä, eikä vammani ollut siitä mielissään. Sen seurauksena etenemiseni oli kaikkea muuta kuin äänetöntä ja sulavaa. Onneksi Lieskakajo oli kuitenkin ymmärtäväinen suhteeni, eikä moittinut minua heikosta suorituksestani. Hän laittoi minut yrittämään uudelleen, mutta tällä kertaa hän neuvoi minua olemaan jännittämättä kehoani yhtä paljon. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, mutta useamman yrityksen jälkeen alkoi näyttää jo paremmalta.
Juuri sopivasti meidän olikin jo aika lähteä metsästyspartioon, kun olimme saaneet harjoitukset päätökseen. Lisäksi päähäni oli sattunut pälkähtämään idea, miten voisin kiittää Lampivärettä!
Taivas loisti punaisen sävyissä, kun metsästyspartio palasi takaisin leiriin. Käpäliäni syyhytti päästä etsimään Lampiväre. Olin onnistunut nappaamaan partiossa hiiren – juuri kuten olin toivonutkin – ja aioin viedä sen naaraalle. Tällä tavoin voisin osoittaa kiitollisuuteni hänelle.
Hädin tuskin kuulin puoliakaan Lieskakajon ohjeistuksesta seuraavan päivän ohjelmaa koskien, sillä olin sattunut näkemään kyseisen naaraan aukion toisella laidalla. Odotin kuitenkin kärsivällisesti, kunnes mestarini oli antanut minulle luvan poistua, ennen kuin lähdin hölkkäämään hiiri hampaissani tämän luo.
Pysähdyin Lampiväreen eteen häntä tervehdykseen nostettuna ja laskin sitten saaliin hänen tassujensa juuren ja kumarsin syvään. “Olen teille elämäni velkaa, kun pelastitte minut toissapäivänä. Kiitos, Lampiväre, olitte kovin urhea, enkä tule koskaan unohtamaan tekoanne.” Korvissani tuntui kummallista kuumotusta ja minua jopa vähän hermostutti kohdata soturin katse, kun nostin pääni.
//Lampi?
SuperKP-boosti käytössä
