Kortetassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Ei se mitään”, vastasin Laventelitaivaalle hymyssä suin tämän pahoitellessa sitä, ettei ollut tullut juttelemaan kanssani aiemmin. ”Olisin minäkin voinut koittaa lähestyä teitä aikaisemmin, mutta sopivaa tilaisuutta ei ole oikeastaan tullut ennen tätä.”
Laventelitaivas hymyili takaisin minulle, ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Lieskakajon ääni kajahti jostain takaani. Käännähdin ympäri ja näin mestarini seisoskelemassa lähellä soturien pesää sen näköisenä, että hänellä oli jotakin asiaa minulle.
”Näyttää siltä, että minun on mentävä”, maukaisin vanhemmalle sisarukselleni pahoitellen kääntyessäni vielä tämän puoleen. ”Mutta lupaan tulla jatkossakin kiusaamaan teitä”, vinkkasin leikkisästi silmääni. Sen jälkeen nau’uin Laventelitaivaalle hyvästit ja suuntasin minua odottelevan Lieskakajon luo.
Harjoitusten sijasta meillä oli ollut tänään tiedossa partiointia. Puolet päivästä olikin vierähtänyt aivan huomaamatta reviirin laitoja kiertäessä ja hajumerkkejä uusiessa, ja leiriin palatessamme jalkani olivat olleet aivan turrat kaikesta kävelemisestä. Niinpä olin melko pian velvollisuuksistani vapauduttuni suorinut omaan vuoteeseeni ja kiepahtanut kerälle sammalten sekaan.
Olin odottanut vaipuvani taas levottomien unien pyörteisiin, kun yhtäkkiä olinkin löytänyt itseni seisomasta vieraasta metsästä. Vielä oudompaa oli se, että en ollut yksin unessani: samalla aukiolla olivat myös mestarini Lieskakajo, setäpuoleni Pohjaharha sekä pari muuta minulle tuntemattomampaa soturia, Lehtomyrsky ja Käärmekulta. Aluksi luulin heidän olevan pelkästään uneni tuotosta, mieleni luomia harhakuvia tässä kuvitteellisessa paikassa, mutta sain pian huomata olevani väärässä.
Aluskasvillisuuden varjoista esiin asteli kolme kissaa, joiden kaikkien turkit hohtelivat tähtien valoa. Eräs heistä – punaruskea naaraskissa – vaikutti jotenkin etäisesti tutulta, ja huomasin tämän tummansinisten silmien vilkuilevan suuntaani aina välillä, kuin mukamas ohimennen, mutta minulla oli aavistus, että sen takana oli jokin merkitys.
Asia selkeni minulle, kun valko-oranssi kolli, Lauhalaukka nimeltään, mainitsi esittelyjen yhteydessä naaraan olevan nimeltään Minttuliekki – minun emoni! Saatoin vain tuijottaa häntä uskomatta kuulemaani. Miten oli mahdollista, että Minttuliekki oli unessani? Hänhän oli kuollut kuita sitten!
Eipä sillä, että se olisi ollut kummallisin asia tässä tilanteessa: nämä kolme tähtiturkkista kissaa nimittäin ilmoittivat minulle ja neljälle muulle klaanitoverilleni, että me olimme valittuja pelastamaan Eloklaani pahuudelta. Heidän mukaansa oli meidän vastuullamme kehitellä suunnitelma, jolla pelastaisimme Mesitähden ja kaksi parantajaa, tätini Liljatuulen sekä tämän oppilaan Leimusilmän, Kuolonklaanista, jossa näitä pidettiin panttivankeina.
Pääni oli jo aivan pyörällä kaikesta näkemästäni ja kuulemastani siinä vaiheessa, kun uni alkoi hälvetä ja havahduin hereille oppilaiden pesässä.
Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin nähnyt edesmenneet Eloklaanin soturit unessani ja saanut kuulla tehtävästä, joka minun ja muutaman muun kissan vastuulle oli langetettu. Minulla oli kestänyt hetki sulatella tapahtunutta, sillä oli suorastaan käsittämätöntä, että kuolleet kissat saattoivat ottaa meihin yhteyttä uniemme kautta. Seuraavana yönä Lieskakajo oli selittänyt minulle unessa, keitä nämä tähtikissat oikein olivat, ja kertonut Tähtiklaanista, jonne kuulemma kuolleiden kissojen henget päätyivät.
Kuolonklaanilaiset vartijat puhuivat usein Pimeyden Metsästä, jonne heidän mukaansa päädyttiin kuoleman jälkeen, eikä se tuntunut minusta eroavan kovinkaan paljon tästä Tähtiklaanista. Oli kuitenkin selvää, että oli paljon asioita, joista en tiennyt juuri mitään, mikä klaanitoverieni kertoman mukaan johtui Kuolonklaanista. Menneisyydessä oli tapahtunut asioita – ikäviä ja kamalia asioita -, jotka olivat johtaneet Eloklaanin ja Kuolonklaanin tähän hetkeen. Minulla oli niin paljon kysyttävää, mutta harmikseni jouduin aina odottamaan seuraavaan yöhön asti, ennen kuin pääsin sammuttamaan tiedonjanoni.
Janosta puheen ollen kurkkuni tuntui tällä hetkellä kuivalta kuin auringon polttama maa käveltyäni koko aamupäivän. Minä, mestarini Lieskakajo ja pari muuta oppilasta – Kuutassu ja Nopsatassu – mestareineen olimme matkalla Lampiväreen, Lammikkoloikan ja Virtaviiman johdolla nummia halkovan joen varrelta löytyvälle uintipaikalle. Olin osallistunut uintiharjoituksiin ennenkin viherlehden mittaan, mutta joka kerta ne tuntuivat aina yhtä jännittäviltä. Vesi oli minusta varsin mielenkiintoinen elementti.
Saavuttuamme joenrantaan mestarimme ohjeistavat meidät totuttautumaan veteen. Kylmät väreet levisivät aaltoina selkääni pitkin kahlatessani matalaan rantaveteen. Vesi tuntui yhtä kylmältä, vaikka se oli selvästi lämmennyt kuluneina viherlehden kuina.
Odotin vedessä mestarien seuraavia ohjeita, kun yhtäkkiä Virtaviima nousi istumaan paikaltaan kauempana rannasta ja tuli lähemmäksi. Hän seisahtui aivan rannan tuntumaan ja katsoi meihin. En pitänyt hänen silmiensä pahaa enteilevästä katseesta.
”Eihän näin matalassa vedessä voi oppia uimaan. Siirrytään vähän kauemmaksi alajuoksun suuntaan, jossa sitä on enemmän”, Virtaviiman nauku sai mestarit vilkuilemaan toisiinsa epävarmoina, mutta kukaan ei vaikuttanut halukkaalta inttämään vastaan naaraalle.
Olimme aikeissa muiden oppilaiden kanssa nousta kuivalle maalle siirtymistä varten, mutta Virtaviima esti meitä: ”Kahlatkaa te perässä. Se on teille hyvää harjoitusta.” Naaraan sinivihreiden silmien häijy katse viipyili minussa hetken, ennen kuin tämä käänsi meille selkänsä ja otti maalla joukon komentoonsa.
Vaihdoimme Kuutassun ja Nopsatassun kanssa hieman avuttomia katseita, mutta lähdimme kuitenkin kahlaamaan alavirran suuntaan. Nopsatassu kulki joukon kärjessä Kuutassu aivan kintereillään. Minä seurasin heidän perässään vilkuillen välillä rantaa pitkin kulkevia kissoja.
Katseemme sattuivat kohtaamaan myöskin porukan hännillä tassuttavan Lampiväreen kanssa, ja juuri silloin tunsin pohjan katoavan tassujeni alta ja humahtavani pinnan alle. Paniikki otti minusta vallan, kun tunsin virran tempaavan minut matkaansa. Yritin taistella sitä vastaan ja pyrkiä kohti pintaa, mutta suuntavaistoni oli tyystin tiessään.
Virta paiskasi minut pohjasta kohoavaa kiveä päin, ja sen myötä viimeisetkin ilmat pakenivat keuhkoistani. Vesi pääsi suuhuni, ja tunsin kuoleman kynsien kurkottelevan minua kohti.
