Kortetassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vatsaani oli kalvanut ontto tunne koko päivän. Sille oli syynsä – tänä yönä pelastajat hakisivat panttivangit kotiin. Jos siis kaikki menisi suunnitelman mukaan… Epätoivotussa tapauksessa me epäonnistuisimme ja jäisimme kiinni kuolonklaanilaisille ennen kuin edes pääsisimme Mesitähden ja Leimusilmän luokse, mutta olin kieltänyt itseäni ajattelemasta sitä mahdollisuutta ja yrittänyt sen sijaan keskittyä pysymään positiivisena.
Meillä oli apunamme Lampiväre, joka auttaisi meitä muiden vartijoiden ohi pääsemisessä, mutta sen jälkeen olimme omillamme. Ystäväni – kyllä kai meidän suhteemme oli jo vähintään ystävyyden tasolla, vai? – ohjeiden perusteella meidän oli määrä suunnistaa Kuolonklaanin reviirin halki panttivankien pitopaikkaan. Jahka onnistuisimme pääsemään niin pitkälle suunnitelmassamme, alkaisi kenties koko operaation vaarallisin osuus eli vartijoiden harhautus. Lampiväreen mukaan panttivankeja vartioi yleensä vähintään kolme kissaa, joten jos saisimme houkuteltua suurimman osan pois vankien luota, voisimme yrittää suostutella loput vartijat siirtymään sivuun ilman turhaa väkivaltaa.
Olin vetänyt käpälät alleni ja kyyhötin leirin reunassa pensaan alla suojassa tuulelta ja tihkulta. Lehtisade oli viimein asettunut metsään, ja puiden lehdet olivat vaihtaneet väriään kirjavaan kelta-oranssin sävyyn. Tämä oli ensimmäinen lehtisateeni, ja rakastin sitä jo nyt kovasti. Hämyiset, pilviset päivät olivat minusta jotenkin tunnelmallisia, eivät lainkaan masentavia, kuten jotkut niitä kutsuivat.
Oli jo hämärää. Kömmin kankeasti käpälilleni, siirryin karvoja pörhistellen suojasta märälle aukiolle ja kuljin sitten leirin poikki oppilaiden pesään. Sisään mennessäni nyökkäsin tervehdykseksi Tuimakatseelle, ennen kuin menin omaan vuoteeseeni ja käperryin sammalten sekaan.
Kuuhuippuun oli vielä aikaa, eikä minulla toistaiseksi ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa, joten saatoin yhtä hyvin koittaa levätä ennen sitä. Minun olisi oltava yöllä virkeimmilläni.
”Kortetassu, partio kutsuu.” Joku tökki minua lapaan. Räpyttelin tokkuraisena silmäni auki ja erotin edessäni Lieskakajon leveäpiirteisen hahmon. Oli jo niin pimeää, että tunnistin hänet vain äänestä ja hajusta.
Yhtäkkiä viimeisetkin unenrippeet varisivat silmistäni ja pomppasin virkeänä tassuilleni, kun tajusin, mitä Lieskakajon tulo tarkoitti. Oli aika.
Seurasin mestariani ulos pesästä, jälleen kerran nyökäten ohimennessäni pesässä vartioiville sotureille tervehdykseksi. Aukiolle kajasti heikkoa, aavemaista valoa pilvien välistä pilkahtelevasta kuutamosta, ja sen avulla erotin piikkihernetunnelin eteen kokoontuneiden kissojen hahmot.
Kun liityimme muiden pelastajien seuraan, panin merkille muiden jännittyneisyyden. Huitovat hännät ja nykivät viikset puhuivat omaa kieltään, ja toivoin, että kukaan aukiolla olevista vartijoista ei panisi merkille eloklaanilaisten poikkeuksellisen levotonta käyttäytymistä.
Katseeni kohtasi Lampiväreen kanssa. Nuori naaras näytti siltä kuin olisi joutunut pinnistelemään pysyäkseen tyynenä, mutta hänen väreilevät selkäkarvansa paljastivat hänen todelliset tuntemuksensa.
”Lähdetään sitten”, Lampiväre naukui, kun oli todennut kaikkien olevan paikalla. Hänen johdollaan kaikki viisi pelastajaa livahtivat yksi kerrallaan piikkihernemuurissa olevan tunnelin läpi öiseen metsään.
Enää ei ollut paluuta.
//Pelastajat ja Lampi?
