Kortetuike
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin aika varma siitä, että Varputassu vältteli minua. Kollista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun olimme olleet yhdessä partiossa. Kerran olin nähnyt hänet aukion toisella laidalla ja kääntänyt toiveikkaana katseeni hänen suuntaansa, mutta oppilas oli vain pudistellut minulle päätään ja mennyt matkoihinsa. En ollut voinut olla miettimättä, olinko tehnyt jotain väärin, kun tämä ei vaikuttanut haluavan nähdä minua enää.
Seuraavat päivät minä keskityinkin vain itseni parantelemiseen. Oloni oli jo paljon parempi, vaikka kuntoni olikin romahtanut huomattavasti sairasaukiolla viettäminäni päivinä. Pääasia kuitenkin oli, että olin taas terve eikä minun tarvitsisi norkoilla leirissä enää päivätolkulla.
Nousin ylös vuoteellani sairasaukiolla. Siistin turkkini nopeasti, ennen kuin menin kiittämään Leimusilmää ja Vienotassua erinomaista hoidosta. Sen jälkeen suuntasin aukiolle, jonne sateli hiljakseen uutta lunta harmaalta taivaalta.
Korppisiipi oli aukion keskustassa jakamassa partioita. Minä hölkkäsin mustavalkoisen naaraan luokse ja nyökäytin tälle ja muille lähistöllä notkuville sotureille kohteliaasti päätäni.
“Kappas, huomenta”, varapäällikkö maukui minulle hymyillen. “Näytät voivan jo paremmin.”
Nyökkäsin. “Kyllä. Ajattelin, olisinko voinut päästä mukaan johonkin partioon? En jaksaisi odotella leirissä enää pidempään”, sanoin hieman malttamattomana.
Korppisiipeä vastaukseni selvästi jotenkin huvitti, sillä tämä vastasi naurahtaen: “Kyllä se käy. Lieskakajo on viemässä saalistuspartion sekametsään, voit mennä heidän mukaansa.”
“Selvä. Kiitos teille, Korppisiipi!” Kumarsin varapäällikölle pikaisesti ja loikin sen jälkeen aukion yli jo piikkihernetunnelin luona lähtöä tekevän saalistuspartion luo. “Lieskakajo! Korppisiipi sanoi, että voin tulla teidän mukaanne metsälle.”
Entinen mestarini käännähti katsomaan ensin hiukan hämmentyneen näköisenä suuntaani, mutta nopeasti tämän ilme kirkastui, kun tajusi, kuka puhui. “Ai, Leimusilmä päästi sinut jo takaisin soturin tehtäviin? Mukava saada sinut mukaan!” Soturi räpäytti minulle lämpimästi silmiään.
Minä hymyilin hänelle takaisin ja loikin hänen rinnalleen, kun partio suuntasi ulos leiristä.
Partiomme palasi kotiin melko runsaiden saaliiden kera. Lieskakajo oli napannut Uskolinnun avustuksella sekametsässä haahuilleen jäniksen, kun taas Laventelitaivas oli onnistunut saamaan kiinni lumesta siemeniä tonkineen punatulkun. Jopa minä sairauden heikentämästä tilastani huolimatta olin saanut saalista, ruipelon hiiren nimittäin. Oli sekin parempi kuin ei mitään.
Isäni oli aukiolla, kun veimme tuoresaaliita kasaan. Hän nyökäytti meille päätään tervehdykseksi kulkiessamme ohi. Päällikön seurassa olivat myös Pohjaharha ja Talvikkitakku.
Olin juuri jättänyt saaliini tuoresaaliskasaan muiden jälkeen, kun kuulin tutun kokouskutsun kajahtavan Litteäkiven suunnalta. Käännähdin ääntä kohti korvat pystyssä. Leirin keskelle oli ruvennut jo kerääntymään kissoja, kaikki uteliaina kuulemaan, mitä asiaa heidän päälliköllään oli.
Minä hivuttauduin Lieskakajon viereen istumaan, klaanitoverien muodostaman puolikaaren uloimmalle reunalle. Pian selvisi, että luvassa olisi soturiseremonia. Mesitähti pyysi Varputassua astumaan eteen ensin ja sen jälkeen tämän siskoa Korpitassua. Nimityksen jälkeen heidät tunnettiin Varpulauluna ja Korpikasteena. Minusta nimet olivat hienot.
Hälyn hieman hälvennyttyä menin onnittelemaan tuoreita sotureita. En ollut varma, halusiko Varpulaulu edelleenkään nähdä minua, mutta minusta olisi ollut epäkohteliasta jättää onnitteleminen kokonaan väliin. Nuoret kissat tekivät kovasti töitä soturinimensä eteen, eikä sen saaminen ollut mikään itsestäänselvyys.
Lähestyin yksin istuskelemaan jäänyttä Varpulaulua. Kolli huomasi minut ja tervehti, hänen häntänsä vääntyili ja käpälät steppasivat levottoman oloisesti paikallaan. Pelkäsin, että sain hänet jotenkin vaivaantuneeksi. Yritin kovasti miettiä, olinko tehnyt tai sanonut aiemmin jotakin, mikä olisi voinut saada hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi seurassani.
“Onneksi olkoon”, toivotin toverilleni pienen päännyökäytyksen kera. “Pidän uudesta nimestäsi. Se sopii sinulle hyvin.” Kasvoillani karehti ystävällinen hymy.
“Kiitos”, Varpulaulu vastasi; hänen äänensävyään oli vaikea tulkita.
Minä emmin pienen hetken, ennen kuin lopulta naukaisin: “Saanko kysyä jotakin?”
“Kysy vain.” Kirjava soturi näytti minusta vähän hämmentyneeltä, kun tämä vilkaisi minua sinisillä silmillään.
“Olenko minä loukannut sinua jotenkin?” Tutkin kollin kasvoja levottomana. Halusin löytää merkkejä siitä, olivatko epäilykseni ensinkään oikeassa. Jos olisivat, pyytäisin hetimmiten anteeksi Varpulaululta. “Sen jälkeen, kun Hillasielu putosi veteen ja autoin sinut leiriin, tuntuu aivan siltä kuin olisit vältellyt minua. Minä ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut viime aikoina raskasta, mutta jos kyse on jostain sellaisesta, mitä minä olen kenties huomaamattani tehnyt tai sanonut, haluaisin pahoitella.”
//Varpu?
KP-boosti käytössä
