Kortetuike
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Siitä oli aikaa, kun viimeksi olin nähnyt painajaista. Ehkä samasta syystä tuntui niin oudolta herätä raskaasti hengittäen aamun pimeydessä, piinaavat unikuvat vielä tuoreina mielessä. Oli vielä varhaista, mutta tiesin, etten saisi enää nukuttua enempää.
Siistiydyin puolihuolimattomasti ennen kuin hiivin nukkuvien pesätoverieni ohi pesän suuaukolle ja livahdin sen kautta aukiolle. Taivaalla näkyi vielä tähtiä, jotka tuikkivat himmeästi. Aamun tullen ne katoaisivat taas.
Hiilihammas istui vartiossa lähellä leirin sisäänkäyntitunnelia. Minut huomatessaan tämä höristi vähän korviaan ja kääntyi katsomaan minuun selvästi hiukan yllättyneenä. Minä nyökäytin hänelle päätäni tervehdykseksi ja jatkoin matkaani hänen ohitseen uloskäynnin suuntaan.
“Huomenta. Mihin sinä näin aikaisin olet matkalla?” Hiilihampaan naukaisu sai minut pysähtymään. Vilkaisin häneen pienesti hymyillen, vaikka en ollutkaan varma, kuinka hyvin soturi pystyi näkemään ilmettäni tässä valossa.
“En saa enää unta. Ajattelin käydä pikku happihyppelyllä ja katsoa, jos saisin samalla saalistettua jotakin”, vastasin kollin kysymykseen rehellisesti. Hiilihammas nyökkäsi ymmärtäväisen oloisena ja toivotti minulle metsästysonnea.
Niinpä minä jatkoin yksikseni matkaani lumiseen metsään, jonka kaikki äänet tuntuivat pakkasessa paljon voimakkaammilta. Lumi narskui tassujeni alla, jossakin napsahti oksa jonkin eläimen astuessa sen päälle, pöllö huhuili korkeuksissa. Annoin itseni unohtaa viimeöisen painajaisen maadoittamalla itseni tähän hetkeen. Kaikki oli hyvin tässä ja nyt.
Haahuilullani ei ollut määränpäätä. Minä vain kuljeskelin puiden seassa ja etsin samalla merkkejä riistasta. Kerran minua lykästikin, kun olin huomannut hangen päällä vipeltämässä pikkuruisen tumman olennon. Koska en ollut jäänyt ihmettelemään sitä liian pitkäksi aikaa, minun oli onnistunut napata myyrä. Olin haudannut sen erään puun juurelle odottamaan paluutani.
Ylitin joen kaatunutta puunrunkoa pitkin. Pysähdyin keskellä ylitystä katsomaan alapuolella virtaavaa vettä, jonka pinta kareili vaalenevan taivaan väreissä. Vietin siinä hetkisen ihastelemassa alkavaa päivää, ennen kuin tasapainoilin itseni turvallisesti toiselle puolelle.
Tuuli puhalsi nenääni Kuolonklaanin hajua. Aloin olla lähellä heidän rajaansa. Minun olisi varmaankin pitänyt kääntyä jo ympäri ja palata noutamaan saamani saalis, mutta jokin esteli minua. Jäin pyörimään rajanaapurin läheiseen metsään levoton tunne sisälläni kasvaen. Se jäyti minua sisältäpäin, muistutti painajaisesta, jonka olin viime yönä nähnyt.
Yritin hengitellä sisään ja ulos kaikessa rauhassa, päästää irti kuristavasta tunteesta. En halunnut tuntea näin, mutta toisinaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa silmästä silmään omia demoneitaan.
Lähistöllä rasahti jokin. Korvani pomppasivat pystyyn ja sydämeni syke kiihtyi niin, että kuulin oman vereni pauhaavan korvissani. Katseeni poukkoili hämärässä metsässä, tähyili puiden lomassa, yritti löytää äänenaiheuttajan. Lopulta se osui kiiluvaan silmäpariin muutaman ketunmitan päässä.
“Huhuu?” kokeilin varovasti ja liikuin lähemmäksi puiden takana näkyvää hahmoa. Hajusta päätellen kissa oli Kuolonklaanista, mutta siinä oli myös jotakin muutakin. Jotakin tuttua…
Päästessäni lähemmäksi tunnistin kissan, ja yhtäkkiä sisälläni pääsi valloilleen tunteiden ristiriitainen ilotulitus.
Lampiväre.
//Lampi? 😮
KP-boosti käytössä
