Kortetuike
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Kortetuike, voisitko kurkistaa niskaani? Kutisee niin vietävästi, enkä itse yllä rapsuttamaan sieltä.” Pudotin juuri rullalle käärimäni väljähtäneet sammalet maahan ja käännyin katsomaan Nokilintua. Vanhus yritti tuskaisen näköinen irvistys naamallaan kurkotella takatassullaan niskaansa kohti.
“Totta kai”, hymyilin ystävällisesti ja siirryin naaraan viereen nähdäkseni paremmin siihen kohtaan, missä tämä tunsi kutinaa. Siirtelin kynnelläni klaaninvanhimman karkeita karvoja syrjään, kunnes löysin ihoon pureutuneen kiusankappaleen. “Tämä kutina irtoaa hiirensapella. Käyn hakemassa sitä saman tien Leimusilmältä!”
“Punkin ryökäleet”, Nokilintu jupisi. “Varsin sitkeitä pirulaisia – lehtisade on jo puolessa välissä ja silti ne jaksavat roikkua kissojen riesana.”
“Ei niistä pääse eroon ennen kuin vasta lehtikadon aikaan”, Viherkatse maukui viereiseltä pediltä ja räpäytti sokeita silmiään myötätuntoisesti pesätoverinsa suuntaan.
Nokilintu tuhahti. “Sepä on kiva – sitten voimme rauhassa keskittyä värisemään viluissamme ja kuuntelemaan murisevia vatsojamme.”
Jätin vanhat naaraat jatkamaan jutustelua klaaninvanhimpien pesälle ja lähdin hakemaan Leimusilmältä hiirensappea. Normaalisti pesien siivoaminen ja vanhusten punkeista huolehtiminen kuului oppilaille, mutta Eloklaanissa ei ollut tällä hetkellä yhtään oppilasta. Niinpä yritin itse autella kyseisissä askareissa aina vapaa-ajallani.
Kieltämättä klaanin heikko pentu- ja oppilastilanne huolestutti minuakin, mutta uskoin, että siihen tulisi vielä lähitulevaisuudessa muutos. Eloklaanissa oli monta nuorta pariskuntaa, jotka varmasti vähintään ajatuksen tasolla olivat harkinneet pentujen hankkimista. Minusta ketään ei kuitenkaan ollut syytä painostaa perheenlisäykseen, ennen kuin nämä kokivat itse olevansa siihen valmiita.
Lähestyessäni parantajan pesää minulle tuli hiukan outo olo – kuin jokin paha aavistus olisi luikerrellut turkkini alla. Sisältä kuului epämääräistä hälinää, johon yhdistyi pelon ja surun hajua. Tassutin varovasti pesän suulle ja kurkistin kahden kiven välistä hämärään tilaan, jossa äänestä päätellen oli paikalla useampi kissa.
“Hän on nyt Tähtiklaanin luona”, kuulin Leimusilmän naukuvan jollekulle hiljaa.
“Ei, isä!” toinen ujellukseksi särkyvä ääni kuului Kuusikkokuiskeelle. Siitä minä tajusin, kenestä parantaja oli puhunut: Kuusihäntä oli kuollut.
Tiesin sen verran, että kolli oli tuotu parantajan pesälle tämän loukkaannuttua leirin ulkopuolella jotenkin. En kuitenkaan ollut osannut arvata kollin vammojen olevan niin vakavia.
Peruutin mahdollisimman ääneti kauemmaksi pesän suulta. Nokilinnun punkki-asia saisi odottaa parempaa hetkeä – klaanilla oli edessään valvojaiset.
Jokin aika myöhemmin Kuusihännän ruumista oli ruvettu siirtämään aukiolle. Isäni Mesitähti oli käynyt ennen sitä parantajan pesässä kuultuaan suru-uutiset. Aukiolle oli alkanut kerääntyä klaanitovereita, joista suurimmalle osalle Kuusihännän kuolema oli tullut yllätyksenä. Yksi näistä kissoista oli Varpulaulu, Kuusihännän poika.
Menin hieman pöllähtäneen näköisen ystäväni luokse, joka oli juuri kömpinyt ulos soturien pesästä ja katseli nyt ympärilleen hämillään. Hän vaikutti pian tajuavan itse, mistä oikein oli kyse, ja jähmettyi tuijottamaan Kuusihäntää, jota parhaillaan kannettiin leirin keskustaan.
Hivuttauduin kilpikonnakuvioisen soturin viereen ja laskin häntäni lohduttavasti hänen lavoilleen, vaikka en ollut varma, kykenikö kolli edes tuntemaan sitä tässä tilassa. Sydäntäni riipaisi nähdä ystäväni niin onnettomana ja murheellisena. En tiennyt, mitä sellaista olisin voinut sanoa hänelle, mikä olisi saanut hänet tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. Lopulta tulin siihen tulokseen, että oli parempi vain olla hiljaa ja läsnä ystäväni surussa.
Päivän askareet oli poikkeuksellisesti keskeytetty Kuusihännän valvojaisten ajaksi. Ruskeaturkkisen soturin ympärille oli kerääntynyt tämän perheenjäseniä sekä läheisiä tovereita. Puheita pidettiin ja soturin maallista elämää muisteltiin lämmöllä. Sekä Mesitähti että Leimusilmä vakuuttivat, että Kuusihäntä otettaisiin avosylin vastaan Tähtiklaanin runsailla metsästysmailla.
Istuin koko tuon ajan Varpulaulun vieressä. En osannut sanoa, oliko siitä apua alkuunkaan, mutta en halunnut jättää ystävääni yksin.
“Haluaisitko sinä lausua jotakin isäsi muistolle, Varpulaulu?” Mesitähti kääntyi kysymään vieressäni kyhjöttävältä kollilta. Päällikön ääni oli lempeä ja katse myötätuntoinen.
//Varpu?
