Sirpale
Seisoin synkän, pimeän metsän keskellä liikkumatta ja annoin rankkasateen liimata turkkini kiinni ihoon. Tunsin taas vihaa, niin pohjatonta vihaa, että olisin voinut tappaa tämän viheliäisen maailman joka ikisen elävän olennon. Sillä ei ollut mitään väliä, että vain yksi niistä olennoista olisi tehnyt minulle pahaa. Hän voisi uhrata itsensä minun jälkeeni, mutta ei – Fregatti oli jatkanut elämäänsä aivan kuin ennenkin, valehdellen ja pettäen. Tiesin, että minun olisi tehtävä jotakin. Olin nyt raivannut turhat esteet tieltäni tyydyttääkseni verenhimoni. Nyt oli aika etsiä käpäliini se kissa, joka oli vastuussa kaikesta pahasta.
Mutta mistä aloittaisin? Muistikuvani synnyinpaikastani olivat hämäriä, ja minut oli häädetty jo pikkuisena, säälittävänä pentuna pois sieltä. Ainoa paikka, missä muistin sen jälkeen asuneeni, oli kaksijalkojen ahdas ja matala luola. Se ei ollut kaukana täältä, joten sen löytäminen olisi helppoa.
Saavuttuani entiselle asuinpaikalleni, etsin sieltä hajuja ja jälkiä, jotka saattaisivat viitata Fregatin olinpaikkaan. Sateen tunkkainen, ummehtunut haju täytti kuitenkin koko ilman. Joissain kohdissa tuntui myös vahva veren haju, ja vesilammikoissa lojui useita karvatukkoja. Paikka tuntui kokonaan hylätyltä – kaksijalkoja tai niiden hirviöitä ei näkynyt tai kuulunut missään, kaikki niiden entiset asumukset olivat ränsistyneitä ja lahistuneita. Ei näyttänyt siltä, että täällä pystyisi asumaan mikään olento, kissasta sitten puhumattakaan. Kävelin eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa, karvat pystyssä ja kynnet esillä. Yhtäkkiä näin varjoissa liikahduksen, ja kiiluvien keltaisten silmien välähdyksen.
“Mitä sinä teet täällä? Et ole täkäläisiä.” Laiha, riutunut kulahtaneen harmaa kolli nilkutti pois vanhan kaksijalanpesän alta. Kollin jokainen kylkiluu paistoi tämän nahan alta. Tunsin siitä taas mielihyvää, nähdessäni miten muut kissat kärsivät. Päätin kuitenkin savustaa tästä säälittävästä ruipelosta kaiken irti.
“Mitä sinun kaltaisesi kissa tekee tällaisessa paikassa? Ei näytä riistaonni kovin potkivan.” Vilkaisin ivallisesti kollin laihoja kylkiä. Harmaa kolli jännittyi ja pörhisti karvansa.
“Sitä on näillä seuduilla enemmän kuin tarpeeksi, nuorukainen.” Tämän kivahdus päättyi tuskalliseen ähkäisyyn, kun kollin polvi petti alta. Hän rojahti maahan makaamaan ja huohotti hengästyneenä. Huomasin heti, että tämä kissa ei ollut kunnossa. Hän olisi minulle helppo uhri, mutta sen verran tiesin minäkin strategioista, että en saisi kaikkea haluamaani tappamalla hänet. Voisin saada häneltä paljon arvokasta tietoa, jos osaisin vain vetää oikeista naruista.
“Minulla on sinulle kysymyksiä”, sihisin naama työnnettynä kiinni tämän kuonoon. Kollin keltaiset silmät välähtivät kauhusta. Olin onnistunut suunnitelman ensimmäisessä vaiheessa – uhkauksessa.
“Vastaan mihin ikinä haluat! Päästä minut pois… lupasin heille tulla elossa takaisin…” Hän tuijotti minua suurin, ahdistunein silmin. En ymmärtänyt hänen horinoistaan sanaakaan, joten läimäytin tätä kuonolle.
“Minä haluan vain keskustella, älä huoli… Satutko tuntemaan sellaista naaraskissaa nimeltä Fregatti?” Tuijotin häntä palavin silmin, toinen käpälä hänen kaulalleen painettuna. Kolli näytti hetken aikaa epäröivän, kertoisiko kaiken minkä hän tiesi, mutta lujitin otettani siihen asti, että hän alkoi puhua.
“Kyllä, kyllä sen niminen kissa asui täällä joskus, silloin kun kaksijalat vielä asuttivat tätä paikkaa. Miksi hän-”
“Vaiti!” sähähdin. “Tiedän kaiken tuon jo. Tiedätkö, mihin hän meni sen jälkeen?”
“Hän odotti pentuja juuri siihen aikaan, kun kaksijalat hylkäsivät tämän paikan.. en usko että kukaan niistä kuitenkaan on selvinnyt hengissä, heikkoja pentuja. Hän kuoli vähän sen jälkeen, kun oli vieroittanut pentunsa.” Kolli katsoi minua anovasti, ihan kuin anellakseen minua päästämään irti. Hellitin otettani sen verran, että tämä pääsi kömpimään vaivalloisesti jaloilleen. Päässäni kohisi veri, ihan kuin vesiputoksen kuohut. Tässä ei ollut mitään järkeä, tämä ei ollut totta, ei se voinut olla. Fregatti oli aina ollut itsekäs ja tunteeton, mutta tämä kapinen koinsyömä kolli sai hänet kuulostamaan hyvältä kissalta! Käännähdin silmät pieninä viiruina valmiina hyökkäämään, mutta takkuinen harmaa kolli oli jo tiessään. Miksi olin niin vihainen? Olinhan nyt saanut Fregatin pois tieltäni lopullisesti. Mutta mitä minulla sen jälkeen oli? Viha ja kostonhimo merkitsi minulle kaikkea, ilman sitä minä en olisi mitään. Mutta nyt, kun ei ollut enää ketään kenelle kostaa… olin turha.
