Kujekulta
Kirjoittaja: Aura
Kujakulta istui iloisesti hymyillen Eloklaanin väliaikaisessa leirissä. Lehmusjalka oli… poissa. Niin, kolli oli vain.. poissa. Kuten Lampitassukin oli. Lieskakajo oli puhunut jotain kuolemasta, se ei ollut totta. Niin Kujekulta hoki itselleen. Hän oli nähnyt Lehmusjalan metsässä toisen “kuoleman” jälkeen.
“Lehmusjalka leikkii vain piilosta. Miten sinä kehtaat väittää, että hän on kuollut!” Kujekulta oli sähissyt vihaisena karvapallona isänsä väitteisiin. Naaras pihahti, hänestä muut eivät vain tienneet tai halunneet nähdä elämää kuoleman ulkopuolelta. Tähtiklaani valehteli vain kaikille, valehteli! Mutta Kujekullalle ei noin vain valehdeltaisi. Naaras oli ollut yllättävän normaali ja hyväntuulinen verrattuna hänen muuhun perheeseensä. Kujekulta inhosi negatiivisuutta ja negatiivisia tunteita, joten hän ei tahtonut myöskään ajatella tai käsitellä niitä. Ei Kujekulta edes tiennyt miten.
“Hei, sopiiko liittyä sinun seuraasi? Kujekultahan se on?” kuului möreä, mutta ystävällinen ääni hänen takaataan. Kujekulta käänsi päätään ja näki tummanharmaan kollikissan, joka katsoi häntä hieman jurosti. Puhuja oli Järviloiste, yksi Eloklaanin sotureista. Kolli oli häntä hieman vanhempi, mutta he olivat olleet oppilaana samaan aikaan. Naaraskissa ei kuitenkaan tiennyt Järviloisteesta paljoa mitään. Toinen vaikutti rauhalliselta ja hieman mitäänsanomattomalta, jos Kujekullalta kysyttäisiin. Hän oli kuitenkin aina avoin uusille kavereille ja tuttavuuksille! Tuskin Järviloisteessa mitään vikaakaan oli.
“Järviloiste, moi! Kujekultahan se tässä ja liity ihmeessä! Mitä sinulle kuuluu, miltä soturius on tuntunut?” ruskeavalkoinen kissa naukaisi toiselle hyväntuulisena ja väläytti kollille pirteän hymyn. Hymy, ilo, onnellisuus. Ne luovat muut kissat iloiseksi, Kujekulta muistutti itseään ja hoki mielessään, että negatiivisuus olisi vain pahasta. Ei sanaakaan Lehmusjalasta, naaras ajatteli ja piti vihreän katseensa kollissa.
“Kiitos, kaipasinkin seuraa pitkän päivän päätteeksi. Ja olen pahoillani Lehmusjalasta, hän oli hieno kissa. Tähtiklaani pitäköön hänestä huolen. Mutta minulle kuuluu hyvää. Soturius on tehtävä, jonka otan vakavasti ja pyrin olemaan paras mahdollinen soturi. Eloklaani ansaitsee sen näinä aikoina ja tietenkin muulloinkin. Mitä sinulle muuten kuuluu? Mitä sinä olet pitänyt soturiudesta?” Järviloiste naukui ja Kujekulta hymähti. Toinen oli niiiin tylsä ja niiiin aikuinen! Miksi he eivät voisi puhua hauskasta, kuten jekuista tai juoruista. Hilehuurre sentään osasi puhua kaikesta oikeasti tärkeästä, mutta Järviloiste tuntui muistuttavan enemmän olemukseltaan Mesitähteä, huoh! Kujekulta halusi kuitenkin tutustua Järviloisteeseen vielä paremmin. Ei sopisi tehdä ensivaikutelmaa muutaman lauseen perusteella. Lehmusjalkakin oli suhtautunut tehtäviinsä vakavalla asenteella ja toinen oli ollut, – toinen oli-, Kujekullalle hyvin läheinen. Ehkä Järviloistekaan ei siis olisi niin paha?
“Soturiuden tuoma vastuu on ihan plääh! En vielä haluaisi ottaa niin paljoa vastuuta. Minä haluaisin vain nauttia elämästäni ja loikoilla päivät pitkät”, Kujekulta vastasi toiselle leikkisästi ja heilautti käpälällään Järviloisteen korvaa. Kolli katsoi toista vakavalla ilmeellä, korvat hieman luimussa. Toinen oli selvästikin eri mieltä klaanitoverinsa kanssa, vaikka ei virkonutkaan mitään.
“Sinä saat sitä mieltä mitä sinä tahdotkaan, mutta kannattaa muistaa pitää klaanin etu oman hauskuuden edellä”, Järviloiste muistutti Kujekultaa ja lisäsi heti perään;
“Mutta toki hauskaakin pitää pitää. Tahtoisitko sinä lähteä vaikka metsään kävelylle? On kaunis ilmakin, voisimme vaihtaa kieliä?”
Ruskeavalkoinen naaras pohti hetken, mutta nyökkäsi kollisoturille iloinen ilme korostaen kasvojaan. He voisivat myös leikkiä piilosta! Kunnon piilohippa tekisi hyvää kankeille koiville, Kujekulta ajatteli leikkisästi ja virnisti sitten itsekseen. Järviloiste kohotti kulmaansa kysyvänä, mutta soturi ei vastannut mitään. Järviloiste saisi niskaansa takuulla jonkun mehevän jekun..
“Mennään sitten! Metsä ei odota!”
Kujekulta loikki nopein askelin ulos Eloklaanin väliaikaisesta leiristä. Huh, onneksi hän ei ollut nähnyt Järviloistetta tänään! Kolli oli piirittänyt häntä viime aikoina aika paljon ja Kujekulta ei todellakaan jaksanut kollin jatkuvaa seuraa. Olisipa edes Hilehuurre täällä, niin hän voisi kertoa kollille uusimmat kollijuorut! Hilehuurre oli kuitenkin oman partionsa kanssa jossain kaukana. Kujekullasta oli ihan tylsää, että Mesitähti oli määrännyt juuri hänen ystävänsä sinne. Olisi valinnut jonkun muun sen kivikasvo-Pohjaharhan seuraksi, Kujekulta ajatteli. Ei Hilehuurre ollut edes sopivaa seuraa tuollaiselle mehiläisaivolle!
“Hei, Kujekulta! Minä näinkin, että sinä poistuit leiristä aivan yksinäsi. Ei ole kovin turvallista liikkua yksin näinä aikoina, kun olemme sodassa. Minä tai kukaan muu ei halua, että sinulle sattuu mitään”, Järviloiste naukaisi matalalla äänellä ja kosketti klaanitoverinsa selkää paksulla hännällään. Kujekulta värähti ja vilkaisi hieman vanhempaan kissaan vaivaantuneesti hymyillen. Järviloiste oli mukava, yksi hänen kavereistaan kai, mutta välillä niin takertuva. Kyllähän Kujekultakin osasi olla, mutta… Eivät he olleet Järviloisteen kanssa edes jutelleet, kuin muutaman kerran! Silti kolli hyöri hänen ympärillä, kuin mehiläinen kukissa. Järviloiste oli aina huolehtimassa hänen turvallisuudestaan, kantamassa riistaa tai sukimassa turkkia. Kun Kujekulta oli valittanut asiasta Lieskakajolle, oli kolli vihjannut tummanharmaan kissan olevan pihkassa Kujekultaan. Kujekulta oli kuitenkin päätellyt, että Järviloiste halusi olla hänelle vain mukava. Ehkä kollikin oli yksinäinen ja kaipasi ystäviä? Ei sillä, että Kujekulta olisi! Hänhän oli monien kissojen ympäröimä, suorastaan suosittu ja mitä vielä, eikö? Sitä paitsi kuka nyt muka ihastuisi yhden tai muutaman keskustelun perusteella?
Kaksikko sopi, että he erkanisivat ja näkisivät Uintipaikan kupeessa hetken kuluttua. Kujekulta huokaisi helpotuksesta, nyt hän voisi suunnitella jekkuja! Naaras suuntasi nummille ja antoi keuhkojensa täyttyä raittiista nummi-ilmasta. Kujekulta tuumaili, että hän voisi myös saalistaa. Jäniksiä hän ei ikipäivänä saisi kiinni, mutta ehkä hän löytäisi jotain muuta saalista. Ja kalastaa hän voisi myös! Kauaa Kujekulta ei ehtinyt olla pelkästään omien ajatustensa vankina, sillä hän kuuli rajan tuntumasta äänekästä maiskutusta ja haisteli itsekin ilmaa. Eloklaanin reviirillä oli ollut tunkeilija! Kujekulta pörhisteli karvojaan ja lähestyi hiljakseen rajaa.
“Kuka siellä? Tiedoksesi, että ateriasi taitaa olla peräisin meidän reviiriltämme ja se kuuluu meille”, Kujekulta naukaisi epäilevällä, mutta kuitenkin hieman uteliaalla äänellä. Hän halusi tietää kuka oli tunkeutunut heidän reviirilleen, eikä naaras tyhmänrohkeana kissana osannut olla varuillaan tai pelätä. Hetken hiljaisuuden jälkeen puun takaa asteli nuori naaras, jolla oli kasvoillaan virne, josta Kujekulta piti välittömästi. Kuka oli tämä.. harvinaisen kaunis ja kiehtova ilmestys? Erakolla oli vaalea turkki, jota korosti hieman sinertävään taittuvat raidat ja naaraan siniset silmät pistivät Kujekullan silmään. Naaraalla oli myös kauniit kasvonpiirteet, mistä Kujekulta todella piti..
“Tule hakemaan, jos haluat sen”, tuntematon naaras vastasi ilkikurisella ja hieman jopa leikkisällä äänellä. Erakko oli kropaltaan paljon solakampi ja Kujekulta arveli, että raskasrakenteisena kissana ei pärjäisi naaraalle lainkaan. Jostain kumman syystä hän ei kuitenkaan halunnut toisen pitävän häntä synnynnäisenä häviäjänä, joten Kujekulta tarttui naaraan esittämään haasteeseen ja lähti juoksemaan kohti erakkoa. Naaras roikotti hieman syötyä jänistä korvasta suussaan ja juuri, kun Kujekulta pääsi lähelle ja oli tarttumassa saaliseläimeen, vetäisi kissa jäniksen kauemmaksi. Kujekulta katsahti ympärilleen hölmistyneenä ja hänen katseensa kohtasi naaraskissan kanssa. Erakko tapitti toista suloisen ilkikurisena ja pudotti jäniksen maahan. Naaras astui tassullaan sen päälle ja silmäili klaanikissaa.
“Myönnä jo, olet hävinnyt, köntys”, kissa naukaisi ja vinkkasi toiselle silmää. Kujekulta katsoi toista suu hieman raollaan, hämmentyneenä ja ravisteli lopulta päätään. Hänhän ei erakolle häviäisi!
“On minulla.. nimikin”, Kujekulta sai naukaistua toiselle ja räpäytti vihertäviä silmiään. Naaras soimasi itseään tyhmistä sanoistaan jo nyt, totta kai hänellä oli nimi ja erakko varmasti myös tiesi sen! Erakkonaaras kurottautui hieman lähemmäksi ja kosketti Kujekullan korvaa kuonollaan. Erakon viikset kutittivat hänen poskeaan ja Kujekullasta tuntui, että hänen turkissaan vilisi kasoittain muurahaisia. Mikä oli tämä.. ihana ja outo tunne?
“Hävisit”, erakko kuiskasi hetken hiljaisuuden päästä ja siveli hännällään salamyhkäisesti soturittaren kylkeä. Kujekullasta tuntui, että hän ei uskaltanut liikkua tai edes hengittää.
“Ehkä me tapaamme vielä, ehkä emme. Kiitos vielä tästä”, erakko naukaisi ja nyökkäsi päällään saalistamansa jäniksensä suuntaan. Kujekullalle tuntematon kissa nappasi saaliinsa ja ennen kuin Kujekulta ehti edes kissaa sanoa, oli erakko kivunnut läheiseen puuhun. Kiipeilijäksi Kujekullasta ei ollut, joten toivo jäniksen saamiseen oli jo ensikättelyssä menetetty.
“Kujekulta, se.. se on nimeni!” naarassoturi huusi yläilmoihin edelleen hölmistyneenä. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut ja kehen hän oli törmännyt? Päällimmäisenä kysymyksenä naaraan mielessä oli, että tulisiko hän näkemään nuo upeat, siniset silmät vielä toistekin?
KP-boosti käytössä
