Kujekulta
Kirjoittaja: Aura
Kujekulta lysähti Järviloisteen vierelle rättiväsyneenä. Naaras oli rehkinyt koko päivän partioiden, saalistaen ja harjoitellen. Järviloiste oli herättänyt hänet heti aamutuimaan ja raahannut naaraan korvasta vetämällä taisteluharjoituksiin.
“Kujekulta, sinun on opittava käyttämään liikkeitä eikä pelkästään voimaasi.” Järviloiste oli naukunut.
Mutta nyt Kujekulta ei enää jaksanut vaivata päätään taisteluharjoituksilla. Järviloiste tarkoitti pelkästään hyvää ja naaras arvosti, että kolli käytti aikaansa hänen opettamiseen. Kujekulta piti itseään toivottomana tapauksena mitä tuli taistelutaitoihin.
“Kujekulta, miten ihana nähdä! Oletko jo syönyt?” naaraan vieressä torkkunut kolli havahtui Kujekullan rysähdyksestä hereille. Naaraalla ei kuitenkaan ollut nälkä, joten hän vain ynähti vastaukseksi ja kääräisi häntänsä tiukemmin ympärilleen.
“Mh, minua väsyttää. Puhutaan myöhemmin”, Kujekulta mutisi ystävälleen ja painautui syvemmin kollin viereen. Järviloisteen lämmin turkki tuntui hänestä hyvältä ja Kujekullan sisällä läikähti onnellinen tunne, jota myös ihastumiseksi kutsuttiin. Se oli naaraalle uutta, Järviloiste oli hänestä ollut aina vain kiva kaveri ja Kujekulta oli jo kuiden ajan yrittänyt pakottaa tunteitaan. Ehkä pieni luovuttaminen sen suhteen oli saanut naaraan tuntemaankin jotain.
“Hyvä on, nähdään aamulla aamupartiossa”, Järviloiste kuiskasi Kujekullan korvaan ja painoi päänsä väsyneen soturin selän päälle. Kujekullan kurkusta alkoi kummuta pientä kehräystä.
Kujekulta räväytti vihreät silmänsä auki ja haukotteli kita ammollaan. Oliko nyt jo aamu? Mutta heti kun naaras silmäili maisemaa tarkemmin, hän huomasi olevansa jossain muualla kun Eloklaanin leirissä. Kaikkialla oli valoisaa, kirkasta ja kaunista. Missä hän oli? Kujekulta otti varovaisen askeleen eteenpäin ja katseli maisemia uteliaasti.
“Kujekulta”, kuului tuttu naukaisu, mikä sai Kujekullan kääntymään. Naaraan sydän alkoi hakkaamaan, kun hänen edessään seisoi Lehmusjalka, naaraan kadonnut veli. Kujekulta ei saanut sanaakaan sanotuksi, vaan syöksyi kollin kaulaan ja voimallaan kaatoi Kujekullan maahan.
“Lehmusjalka, rakas Lehmusjalkani! Minä tiesin, että sinä et todellakaan ole kuollut, kaikki muut olivat vain väärässä ja valehtelivat minulle! Voi minun veljeni, mi-missä ihmeessä sinä olet? Minulla on niin paljon kerrottavaa, isä-”, Kujekulta haukkoi happea kiihtyneenä, mutta Lehmusjalka keskeytti hänet käpälänsä siskonsa suun eteen.
“Kujekulta, shh, shh. Hei, rauhoituhan nyt. Sinä et ainakaan ole menettänyt energiaasi. Jos päästäisit minut ylös, niin me voisimme hieman jutella. Minä näytän sinulle jotain, tule”, Lehmusjalka naukui viikset väpättäen ja pukkasi Kujekultaa. Naaras kallisti päätään hämmentyneenä, mutta tajusi nousta veljensä päältä ylös ja päästää toisen vapauteen. Lehmusjalka hymyili naaraalle huvittuneesti ja viittoi toista seuraamaan häntä.
“Kujekulta, minäkin olen ikävöinyt sinua, mutta.. Kai sinä tiedät, että olet minulle hyvin rakas ja minä välitän sinusta?” Lehmusjalka aloitti epäröiden ja katsoi Kujekultaa silmiin vakavana. Naaras nyökytteli, mutta ei ymmärtänyt miksi Lehmusjalka kuulosti niin vakavalta. Pelkäsikö kolli, että hän oli vihainen?
“Lehmusjalka, jos ajattelet että olen vihainen sinulle, niin minä en ole. Sinulla oli varmasti syysi lähteä-”, naaraskissa naukui veljelleen hymyillen, mutta Lehmusjalka taas pudisti päätään.
“Kujekulta, kuuntele minua. Minä en kadonnut, minä kuolin.”
Lehmusjalan sanat saivat Kujekullan pysähtymään järkyttyneenä. Oliko toinen… kuollut? Kujekullan alaleuka alkoi väpättämään ja naaras tärisi haavanlehden lailla. Kujekulta oli varma, että hän ei ollut kuullut oikein tai.. tai toisen oli pakko olla joku Lehmusjalan kaksoisolento. Tämä ei ollut totta!
“Sinä.. sinäkin valehtelet!” Kujekulta rääkäisi toiselle sylki kaaressa lentäen ja naaras oli varma, että hän tukehtuisi tähän paikkaan. Lopulta naaras purskahti itkuun ja antoi kaikkien tunteidensa tulla kerralla ulos oksennuksen lailla. Kujekulta ei ollut käsitellyt elämänsä aikana negatiivisia tunteitaan eikä naaras edes muistanut oliko hän koskaan itkenyt. Kujekulta lysähti maahan Lehmusjalan jalkoihin ja tarrasi kollin etujalkaan. Naaras painoi kasvonsa veljensä turkkiin ja itki. Kujekullasta tuntui siltä, että hänen koko maailma oli romahtanut. Lopulta hän pyyhkäisi punottavat silmänsä Lehmusjalan turkkiin ja katsoi toista, kuin saaliseläin joka anoi saalistajaltaan karkuun pääsyä.
“Sa-sano, että sinä et puhu totta.. Lehmusjalka, sano että… että sinä et ole kuollut”, Kujekulta nyyhkytti ja haukkoi henkeä nyyhkäisyjen välissä.
“Kujekulta-rakas.. Katso ympärillesi. Me emme ole Eloklaanin reviirillä, tämä on Tähtiklaani. Minä tiedän, että sinä et tiedä pitäisikö sinun uskoa siihen, mutta Kujekulta. Kissat kuolevat, he eivät katoa. Minä tiedän, että sinä haluat uskoa kaikista ja kaikesta hyvää, ja se on hienoa! Mutta maailmassa on myös pahoja kissoja. Sinä et saisi olla niin sinisilmäinen ja liian optimisti. Lupaa minulle, että sinä edes yrität opetella käsittelemään vaikeita tunteita. Itke vain, suru ja itku puhdistaa”, Lehmusjalka maukui siskolleen ja tarttui naarasta hellästi leuasta. Kujekulta yritti vältellä Lehmusjalan katsetta, mutta lopulta naaraan oli pakko katsoa veljeään taas silmiin. Naaras ei tiennyt mitä sanoa.
“Lupaan”, Kujekulta kuiskasi lopulta heikoksi. Se oli ainoa mitä hän sai sanotuksi. Hän oli odottanut Lehmusjalan tapaamista ikuisuuden ja nyt kun se tapahtui, hänen koko maailmankuvansa järkkyi. Sen jälkeen naaras tajusi kunnolla katsoa ympärilleen. Tähtiklaani näytti juuri siltä miltä hän oli ajatellut sen näyttävän. Lämmin ilma pureutui naaraan turkkiin lempeästi ja tuikkiva tähtitaivas näytti kauniilta näin päiväsaikaan.
“Ja hei, pikkuveljen neuvo. Pidä kiinni siitä Järviloisteesta, hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä. Mutta muista myös tavoitella unelmiasi ja pitää kiinni tuosta energiasta mitä levität”, Lehmusjalka naukaisi, kun Kujekulta oli hieman rauhoittunut. Kollin kasvoilla oli virne minkä naaras oli melkein unohtanut. Lopulta Kujekullankin kasvoille piirtyi pieni hymy.
“Pyh, ei pikkuveljeni saisi olla isosiskoaan viisaampi”, Kujekulta hymyili leikkisästi ja nousi ylös. Hän painautui Lehmusjalan turkkiin tiukkaan ja imi kollin tuttua tuoksua. Hän halusi painaa sen mieleen ikuiseksi ajoiksi.
“Olet minulle rakas. Pidä hyvää huolta uusista sisaruksistasi, minäkin huolehdin Lampipennusta ja Tulipennusta. Te tapaatte vielä, mekin tapaamme. Ja tärkeimpänä, pidä huoli itsestäsi. Minä rakastan sinua, Kujekulta”, Lehmusjalka naukaisi äänellä, joka soi sana sanalta ilmassa yhä vaimeampana. Seuraavan kerran kun Kujekulta avasi silmänsä, Lehmusjalan tähtiturkkinen olemus oli haihtunut savuna ilmaan. Kujekulta hengähti raskaasti ja tuijotti Tähtiklaanin maita, mitkä olivat alkaneet myös haihtua. Pian Kujekulta näki edessään pelkkää pimeyttä.
Kujekullan näkemästä unesta oli kulunut puolikas päivä. Kujekulta oli herännyt ennen aamupartiota ja kadonnut metsään. Kujekullan omatuntoa hieman kolkutti, olihan hän lupautunut aamupartioon tai ainakin Järviloiste oli luvannut hänet sellaiseen. Naaras oli kuitenkin halunnut olla yksin, joten hän oli kierinyt ketunjätteissä ja istunut löytämässään mäyränkolossa koko aamupäivän. Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut sirkuttivat puissa. Se sai Kujekullan tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Naaraalla oli ollut harvinaisen vaikea aamupäivä, sillä hän ei tiennyt miten hänen pitäisi toimia jatkossa. Entinen Kujekulta olisi vain painanut nämä negatiiviset tunteet mielensä syvimpään kolkkaan, mutta uusi Kujekulta halusi yrittää käsitellä ne. Mutta hän ei tiennyt miten. Mistä hän edes aloittaisi? Naaras arveli, että Järviloisteella voisi olla ratkaisu tai toinenkin, mutta Kujekullasta tuntui vaikealta nöyrtyä niinkin tutun kissan edessä. Lieskakajo voisi olla muuten potentiaalinen vaihtoehto, mutta Kujekulta ei halunnut olla toisen kanssa missään tekemisissä. Koko aamun naaras oli tarkastellut omia tunteitaan ja myöntänyt itselleen, että hän tunsi itsensä petetyksi, vihaiseksi ja surulliseksi. Lieskakajo oli rikkonut häntä ja Nokkospilveä vastaan. Nokkospilvi taas oli kiireinen uusien sisarustensa kanssa ja Kujekulta ei halunnut stressata emoaan.
Päivä oli vaihtunut iltapäivään ja naarassoturi oli tällä kertaa löytänyt itsensä kuljeskelemasta niityllä. Kujekullan vieressä siinsi tuttu raja, jonka toisella puolella oli maata, joka ei kuulunut kenellekään. Kujekulta oli tullut rajalle tarkoituksella, hän halusi nähdä sen erakon, Noran. Mutta rajan tuntumassa ei näkynyt ketään ja vaikka naaras kuinka nieli maisemaa katsellaan, ei erakkonaaras ilmestynyt hänen katseeseensa. Se sai Kujekullan pettymään. Naaras olisi kaivannut piristystä ja tähän asti Nora oli ollut hauskaa seuraa. Erakko osasi vitsailla ja saada perhoset leijailemaan Kujekullan vatsassa. Aina naaraan ollessa paikalla hänen poskiaan kuumotti ja korvannipukoita kuumotti. Kujekullan oli kuitenkin pakko todeta, että naarasta ei näkynyt missään, joten hän huokaisi ja kääntyi. Ehkä hän vain palaisi leiriin ja olisi kerrankin aikuinen. Puhuisi Järviloisteelle suoraan eikä vain vitsailisi.
“Sinä et taida olla kovin taitava jäljittäjä, hm?” Kujekullan takaa kuului tuttu, itsevarma ja kujeileva naukaisu, mikä sai Kujekullan kääntymään ilahtuneena. Hänen edessään seisoi kaunis, pitkäturkkinen naaras kenen silmissä välkkyi flirttaileva ja hieman ylimielinen pilke.
“Etkö sinä osaa koskaan tulla suoraan esiin, vaan sinun pitää aina piileskellä. Etkö sinä uskalla näyttäytyä, pelkäätkö minua?” Kujekulta täräytti, mutta asteli lähemmäksi. Nora virnuili turkki pörhöllä ja kurottautui koskettamaan Kujekullan nenää käpälällään.
“Oletkin teräväkielisempi, kun luulin. Mutta muru, eihän sinua pelkää edes saaliseläimet. Osa metsäkissoista on vain niin puuduttavia ja outoja, en vain jaksa nähdä heitä. Mutta sinä… Sinä olet erityinen”, Nora naukaisi ja iski klaanikissalle silmää. Kujekullan viikset värähtivät ja sydän teki voltin. Ajatteliko tuo upea ja kiehtova naaras, että hän, tavallinen ja tylsä Kujekulta oli kiehtova.
“Mutta hani, älähän nyt ylpisty liikaa. Se tuskin sopisi sinulle. Sen sijaan tuollainen pieni sanattomuus on niin kovin suloista”, Nora jatkoi ja katsoi toista kulmien alta hieman viekkaasti. Kujekulta tuhahti, mutta ei ollut ollenkaan pahoillaan. Erakkonaaraan tapaaminen sai hänet aina piristymään, mutta myös tuntemaan outoja tunteita.
“Kukahan se minut saa aina sanattomaksi”, Kujekulta mutisi Noralle katse maassa. Hän ei ymmärtänyt miten Nora hehkui sellaista viileää energiaa. Nora vaikutti siltä, että mikään ei voisi hetkauttaa häntä, kun taas Kujekulta meinasi pyörtyä pelkästään Noran katseesta.
“Et ole ensimmäinen kissa kenet olen saanut sanattomaksi. Mutta kultaseni, menen taas. Liian pitkään metsäkissan seurassa lojuminen ei tee minulle hyvää. Mutta ehkäpä seuraavalla kerralla voimme aterioida, jos vain saat jotain kiinni”, Nora vastasi leikillisesti, iski silmää ja kääntyi taas. Ja niin Nora oli taas poissa.
Nuo lyhyet hetket kiehtovan erakon seurassa sai Kujekullan tuntemaan oman elämänsä hieman tylsäksi, mutta samalla niiden tuoma piristys vaikutti positiivisesti Kujekultaan. Noran ehdotus riistan jakamisesta sai Kujekullan tuntemaan miljoonien perhosten lepatuksen vatsassaan. Hän tiesi, että riistan jakaminen erakon kanssa oli ankarasti kiellettyä, erityisesti lehtikadon aikaan. Mutta entä jos kukaan ei saisi tietää? Tai entä jos hän ei saalistaisikaan sitä Eloklaanin reviirillä? Olisiko se silloin niin paha… Samassa Kujekulta tajusi, että tuo oli ollut päivän ainoa hetki, kun hän ei ollut ajatellut Lehmusjalkaa. Hän oli arvannut oikein, Nora oli saanut hänen ajatuksensa niin sekaisin, että Kujekulta oli tyystin unohtanut veljensä kuoleman ja aivan kaiken. Naaras hieman toivoi, että Nora olisi hänen klaanitoverinsa. Silloin hänen ei tarvitsisi miettiä näitä asioita. Mutta jos Nora olisi klaanikissa, niin hänellä olisi isompi ongelma. Silloin hänen tunteensa varmasti laskettaisiin petokseksi.
KP-boosti käytössä
