Kujekulta
Kirjoittaja: Aura
Sankka ja aavemainen sumu oli verhonnut Eloklaanin reviirin vaippaansa. Ilmassa oli jotain synkkää, mystistä ja pelottavaa. Jotain suurempaa, jotain mitä ei voisi tavallisen klaanikissan silmin nähdä. Hänen ajatuksensa olivatkin jossain suuremmassa; hänen veljessään. Kollilla oli pakko olla jotain voimia. Naaras näki Lehmusjalkaa kaikkialla, mutta aina kolli oli ehtinyt kadota Kujekullan näköpiiristä. Miksi he leikkivät piiloleikkiä? Naaras ei ymmärtänyt. Hän halusi ymmärtää, mutta kun hän yritti saada muilta kissoilta apua, he katsoivat häntä kummastuneesti.
“Kujekulta, ehkä Leimusilmä voisi auttaa häntä?” joku oli naukunut ja Kujekulta oli vain häipynyt paikalta. Mitä Leimusilmä voisi asialle tehdä? Ei mitään. Kujekulta oli täysin kunnossa. Hänen mielensä ei ollut järkkynyt. Sitä hän ei tajunnut miksi muut eivät sitä tajunneet. Kujekulta ei halunnut apua, hän halusi puhua Lehmusjalalle! Hän halusi saada selvyyden sille miksi Eloklaanista katosi aina välillä kissoja ja miksi he eivät tulleet takaisin. Kujekulta ei uskonut kuolemaan, hän uskoi ikuiseen elämään ja siihen, että kissat vain jatkoivat sitä jossain muualla.
Kujekulta liikkui raskain ja pitkin askelin, häntä tyypilliseen tapaansa väristen. Naaras oli noussut ennen ensimmäistäkään aamupartiota, joten metsä oli aavemaisen hiljainen. Kujekulta saattoi kuulla oman hengityksensä ja hänen hengittäessään ulos ilmaan muodostui kevyttä höyryä. Yöt olivat jo viileitä, mutta Kujekulta sai onneksi lämpöä Järviloisteen turkista. Kujekulta ei vieläkään tiennyt mitä ajatella toisesta. Järviloiste oli mukava ja kaikin puolin kelvollinen, mutta jotenkaan hän ei vain saanut kollista sitä tunnetta, mitä kai rakkaudeksi kutsuttiin. Kujekulta oli yrittänyt, hän välillä suorastaan roikkui toisessa ja kehitteli kaikenlaisia haavekuvia.
“Jos minä vain tarpeeksi ajattelen, niin kyllä minä häneen rakastun”, naaras päästi hiljaiset sanansa sumuun ja nyökäytti, kuin vahvistaakseen sanansa. Kaksikosta kumpikaan ei ollut hempeillyt, mutta Järviloiste toi naaraalle joka ilta riistaa ja suki Kujekullan turkkiaan, kunnes naaras nukahti. Eivätkö kumppanit tehneet toisilleen sellaisia juttuja? Ainakin Nokkospilvi ja Lieskakajo olivat tehneet.. Nykyään kaksikon välit olivat erikoiset ja se oli Leimusilmän syytä. Parantaja oli vietellyt Lieskakajon ja Kujekullan pitäisi korjata asia. Ehkä hän järjestäisi vanhemmilleen romanttiset treffit! Ajatus siitä sai Kujekullan hymyilemään ja haaveilemaan. Hänen haaveilunsa kuitenkin jäi lyhyeen naaraan kuullessa rasahduksen. Soturin kaikki lihakset jännittyivät ja Kujekullan häntä nousi pystyyn.
“Ku-kuka siellä?” naaras päästi hiljaisen pihahduksen ja luimisti korviaan peloissaan. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kukaan vastannut naaraan naukaisuun. Kujekullan mielikuvitus oli kuitenkin lähtenyt jo laukalle eikä loppua näkynyt. Naaras pälyili epäluuloisesti ympärilleen ja antoi katseensa vaeltaa hämärässä, sumuisessa ja epäilyttävässä ympäristössä.
‘Rauhoitu Kujekulta, se oli vain hiiri, ehkä. Luulisin niin, mikä mukaan se olisi? Nyt Kujekulta, keskity’, naaras järkeili mielessään ja silotti turkkinsa parhaansa mukaan. Kujekulta avasi suunsa raolleen ja maisteli ilmaa. ilma maistui ja tuoksui puhtaalta. Kuin uudelta alulta. Sumun keskeltä Kujekulta erotti metsämyyrän tuoksun. Naarassoturi oli keskiverto jäljittäjä, joten hän sai myyrän hajujäljestä kohtuullisen helposti oikean suunnan ja naaras lähti jolkottelemaan kohti oletettua metsämyyrää. Tuntemattoman äänen aiheuttama rasahdus oli kuitenkin saanut hänet lopullisesti hermostuneeksi ja Kujekullan oli todella vaikea keskittyä saalistamiseen. Metsän verhonnut synkkä sumu vain lisäsi naaraan rintaan hiipinyttä ahdistusta ja Kujekulta unohti varoa askeliaan, joten hän astui oksan päälle ja aiheutti itsekin rasahduksen. Se sai naaraan ensin hyppäämään säikähdyksestä ilmaan ja sen jälkeen naarasta vain alkoi ärsyttämään, että hänen toilailunsa olivat todennäköisesti karkottaneet hänen seuraamansa myyrän.
“Hiirenaivoinen olen. Nyt Kujekulta, nyt keskity”, naaraskissa mutisi itsekseen ja pudisteli päätään tympääntyneenä. Naaras halusi saada jotain saalista käpäliinsä, jotta muut eivät alkaisi epäilemään mitään.
Kujekulta salaa haaveili löytävänsä rajoilta erään naaraserakon, jonka säihkyvän siniset silmät olivat saaneet Kujekullan koukkuun mistä hän ei itsekään ollut kunnolla tietoinen. Naaraan käpälät olivatkin kuljettaneet hänet kohti nummia missä hän oli ensimmäisen kerran kohdannut tämän mystisen erakon. Hän oli kertonut tapaamalleen naaraalle oman nimensä, mutta erakon nimestä hänellä ei ollut mitään tietoa. Hän nimittikin naarasta riistavarkaaksi, se oli ihan sopiva nimi hänen kaltaiselle pienelle varkaalle. Silti Kujekulta mietti tuota mystistä naarasta turhankin usein. Riistavaras oli täynnä kiehtovaa energiaa ja elämää. Toinen oli vapaa, oman onnensa vartija. Naaraalla ei ollut mitään velvollisuuksia tai esteitä. Toinen voisi tehdä mitä haluaisi. Sen sijaan Kujekulta itse oli täällä, Eloklaanissa. Saalistamassa anivarhain, kun muut nukkuivat. Rajojen ulkopuolella oleva elämä houkutti häntä laittoman paljon. Ulkopuolelta kantautui tuulen mukana ihan uudenlaista energiaa. Jotain mitä yhdessäkään eloklaanilaisessa ei ollut. Jotain niin villiä ja inspiroivaa.. Jotain mihin ei liittynyt partiointi, kuolema tai tylsyys.
Räks.
Kujekulta pysähtyi niille sijoille ja tuijotti eteensä silmät suurina lautasina. Puiden latvustoissa lepäilleet linnut pyrähtivät lentoon ja päästivät ilmoille kovaäänisen, varoittavan raa’unnan. Ruskeaturkkisen naaraan sydän pamppaili kovaäänisesti ja naaraasta tuntui, että hänen henkensä oli salpaantua. Hänen kuulemansa rasahdus oli ollut niin kovaääninen, että se ei varmastikaan voinut olla riistaeläimen aiheuttama, kai? Kujekullan mielikuvitus laukkasi nyt jo kissalauman lailla. Entä jos hän olikin villipetolauman saartamana ja nyt pelottavat sudet katselivat häntä jostain puskista? Kujekullan silmät pyörivät pöllön lailla hänen päässään ja naaras oli varma, että nyt hänen loppunsa koittaisi. Pääsisikö hän pakoon? Entä jos Kuolonklaani oli hänen perässään? Naaras vilkaisi olkansa yli Kuolonklaanin reviirille, joka oli myös sankan sumun peitossa. Jos joku vaani häntä, niin hänen puolellaan olisi sumu ja Kujekullan pelkotila. Selvä, se riitti. Naaras nappasi käpälät alleen ja lähti nelistämään kohti rajaa, jonka toisella puolella häämötti maa mikä ei ollut kenenkään omaa. Ehkä hän pääsisi sen kautta karkuun. Tulisiko hänen vanhemmilleen ikävä? Lieskakajoa ei varmaan edes kiinnostaisi, eihän toinen meinannut nähdä Leimusilmän lisäksi ketään muuta. Kujekulta ei kuitenkaan ehtinyt tuntea kateutta, hänellä oli liian kiire pelätä ja paeta. Kujekulta oli jykevän ruumiinrakenteensa vuoksi todella hidas ja hänestä tuntui, että hän juoksi vain paikallaan. Raja kuitenkin alkoi lähestymään ja juuri kun naaras oli loikkaamassa, kuuli hän kolahduksen ja samassa kompastui omiin käpäliinsä. Naaras lennähti mukkelis makkelis ja kieri maassa muutaman kierähdyksen, kunnes jäi selälleen makaamaan.
Naaraan sydän tykytti entistä enemmän, nyt ääni oli kuulunut jo lähempää. ‘Noniin, nyt minä kuolen. Se on nyt tässä’, Kujekulta ajatteli ja ummisti silmänsä. Hän ei halunnut, että viimeinen kissa kenet hän näkisi olisi joku Kuolonklaanin ilkimys kuka teloittaisi hänet. Tai mitä jos he veisivät hänet Kuolonklaaniin kidutettavaksi?
“Miksi sinulla on silmät kiinni? Tiedän kyllä, että kauneuteni on suorastaan sokaiseva, mutta muru. Se on vain sanonta, voit kyllä avata silmäsi, niin voin ihailla niitä”, kissa naukaisi huvittuneesti. Ääni oli Kujekullalle etäisesti tuttu ja ilmaa haistellessaan hän huomasi, että kissa ei löyhkännyt Kuolonklaanille. Kissa tuoksui.. kissalta? Ja miksi kuolonklaanilainen olisi lirkutellut hänelle noin? Kuka edes puhui tuollaisia.. Kujekulta raotti toista silmäänsä varovaisesti ja huomasi yläpuolellaan, kiven päällä makoilevan virnuilevan kissan. Kujekullalla kesti hetki tunnistaa naaras, mutta sitten hän tajusi. Toinenhan oli se erakko!
“Riistavaras!” Kujekulta naukaisi lopulta ja makasi edelleen maassa. Hän ei uskaltanut liikkua, hyvä kun uskalsi hengittää.
“Minä luulin, että sinä olet Kuolonklaanin kissa ja aiot satuttaa minua”, naaras sai soperretuksi ja kurtisti kulmiaan, kun kiven päällä loikoileva kissa remahti nauruun. Kujekulta lopulta kömpi itsekin ylös ja nosti tassunsa kiveä vasten tutkaillakseen naarasta. Kyllä, hän se oli. Tämä oli se erakko kenet hän oli mähnyt aina välillä Eloklaanin rajoilla. Hän oli se mystinen sinisilmäinen naaras.
“Miksi ihmeessä minä likaisin tassuni vereen? Näytät siltä, että huolehdit itsesi satuttamisesta varsin hyvin itsekin. Et meinaa näytä pysyvän tassuillasi”, naaras naukaisi viikset värähdellen ja virnisti hieman.
“Kujekultahan se oli?” naaras jatkoi ja lipaisi etutassuaan silmät puoliksi ummessa. Naaraan sydän muljahti, erakko muisti hänen nimensä..
“Sinä et koskaan kertonut minulle nimeäsi”, Kujekulta vastasi hieman kömpelösti ja tuijotti naarasta jäykkänä. Nora sen sijaan oli olemukseltaan täysin rento, Kujekulta ei tiennyt oliko hän koskaan nähnyt yhtä rentoa ja sulavaa kissaa. Nora loikkasi Kujekullan ylitse ja hipaisi hännällään klaanikissaa hieman kiusoitellen. Se sai Kujekullan aivastamaan.
“Taidat olla allerginen minulle, ehkä minun pitäisi lähteä”, naaras naukaisi pehmeästi ja venytteli.
“Vai pysytkö sinä pystyssä, pitääkö minun saattaa sinut reviirillesi? Ethän sinä saisi olla täällä. Voi, mitähän päällikkösikin nyt sanoaa, kun olet noin… tuhma”, erakko iski silmää ja kuiskasi viimeisen sanan Kujekullan korvaan. Naaras värähti ja peruutti häkeltyneenä kauemmaksi. Siinä hetkessä soturi tiesi, että tätä hetkeä hän tulisi miettimään joka yö ennen nukkumaanmenoa. Myös niissä hetkissä, kun Järviloiste suki hänen turkkiaan. Kujekultaa hävetti, kun hän mietti millaistahan se olisi, jos tämä tuntematon kissa sukisi hänen turkkiaan.
“Nora, se on nimeni, kulta”, Noraksi esittäytynyt naaras jatkoi matalalla äänellä ja kosketti klaanikissan kuonoa omallaan. Kujekulta värähti jälleen, mutta tällä kertaa hän ei kyennyt liikkumaan. Hän halusi paeta, tuon kissan energia oli jotain uutta ja hyvällä tapaa pelottavaa, mutta Kujekullasta tuntui, että hän ei kyennyt ottamaan sitä vastaan. Ehkä Järviloisteen tarjoamat hellyydenosoitukset olivat hänelle sittenkin tarpeeksi.
“Minä, minun pitää nyt tuota, mennä”, ruskeaturkkinen sopersi ja räpäytti silmiään. Hän oli tuntenut tarpeeksi, ihan liikaakin. Jos joku nyt näkisi heidät..
“Nähdään taas. Tiedän, että käyt täällä usein, ajatteletko olevasi näkymätön? Kulta, voin kertoa että et ole, et ainakaan minulle”, Nora naukaisi hiljaisuuden päätteeksi ja hyvästejä sanomatta kääntyi jatkaakseen matkaa. Naarassoturittaren sydän tykytti edelleen. Hänen olisi kerrottava Mesitähdelle, että valvontaa voitaisiin tehostaa. Eikö? Niin oikea soturi toimisi ja sellainenhan hän oli. Olihan Mesitähti sentään hänen isoisänsä, hänen olisi oltava täysin uskollinen. Ja Kujekultahan oli. Mutta eihän se erakko, Nora ollut tehnyt varsinaisesti mitään väärää.
Lopulta naaras otti muutaman askeleen ja tassutteli posket punoittaen takaisin Eloklaanin reviirille. Hän tunsi kuumotuksen pahentuvan, kun hän mietti sitä, että se erakko oli huomannut hänen hakeutuvan jatkuvasti rajalle.. Kujekulta oli jo melkein ehtinyt unohtaa pelkonsa, mutta mitä syvemmälle metsää hän asteli, sitä pahemmin häntä alkoi taas ahdistamaan. Ja samassa Kujekulta myös muisti, että hän oli ihan tyystin unohtanut saalistaa! Naaras pudottautui vaanimisasentoon ja huokaisi hiljaa. ‘Mielikuvitukseni vain kiusaa minua, ei täällä oikeasti ole ketään’, naaras muistutti jälleen. Kujekulta lähti etenemään hiljaisin askelin hiiren hajujäljen perässä. Tällä kertaa naaras oli päättänyt onnistua. Hän oli myös päättänyt vähintään yrittää unohtaa aiemmat tapahtumat. Kaiken maailman räsähdykset ja kauniit erakkonaaraat.. Kun Kujekulta pääsi näköetäisyydelle hiirestä, hän mittaili katseellaan kuinka paljon hän voisi vielä lähestyä turvallisesti. ‘Ei ole aikaa miettiä, nyt Kujekulta’, naaras totesi mielessään ja loikkasi kohti hiirtä. Yhdellä puraisulla hän taittoi hiiren niskat ja hymähti onnistuneesti. Naaras laski hiiren jalkoihinsa ja nosti katseensa kohti taivasta. Hänen isänsä oli opettanut hänet kiittämään Tähtiklaania jokaisen saaliin jälkeen. Se oli naaraalle enemmänkin vain tapa, kun todellinen kiitos. Kujekulta ei vieläkään tiennyt uskoiko hän Tähtiklaaniin oikeasti. Soturista tuntui, että hänen pitäisi uskoa, mutta.. Eihän naaras edes oikein uskonut kuolemaan. Se sai Kujekullan kyseenalaistamaan Tähtiklaania. Miten hän voisi uskoa johonkin mikä koostui “kuolleista”?
Riks, räks.
Naaras nappasi hiiren suuhunsa ja pälyili taas ympärilleen. Oliko Nora seurannut häntä tänne? Jokin osa Kujekullassa toivoi, että hän pian näkisi taas vaaleaturkkisen naaraan ja tuon pistävän siniset silmät. Se oli väärin, mutta ennemmin hän, kuin Kuolonklaanin vaarallinen partio? Kujekulta huokaisi hiljaa ja pudisti päätään. Hän ei enää ikinä lähtisi aamulla yksin saalistamaan! Kujekulta oli varma, että hän ei ollut koskaan ennen kokenut mitään näin pelottavaa kokemusta. Minne tahansa hän katsoi, hänestä tuntui että kaikkialla vain vaani vaara. Naaraskissa huiskaisi hännällään ilmaa ja oli juuri jatkamassa matkaansa, kunnes suuri rymisti hänen ohitseen. Naaraskissa painautui kauhistuneena maahan ja hänen suussaan ollut hiiri tippui, kun naaras katsoi suu ammollaan kolmen kauriin rymistävän hänen ohitse. Naaraan silmät olivat jälleen kauhusta lautasen kokoiset, hän oli ollut täpärällä jäädä niiden alle!
“Te senkin, säikäytitte minut!” Kujekulta tiuskaisi äkkipikaisena ja näytti kieltä, vaikka kauriit olivat jo ketunmittojen päässä. Oliko hän koko aamun pelännyt jotain typeriä sarvipäitä? Pelon tilalle oli vaihtunut kiukku, ärsyyntyminen ja häpeä.
“Minä muka soturi ja pelkään jotain mitättömiä eläimiä, pyh”, Kujekulta mutisi itsekseen ja nappasi hiiren ärsyyntyneenä. Hän lähti tassuttelemaan kohti Eloklaanin leiriä ja mutisi itsekseen muutamia kirouksia. Jos hän olisi ollut nopea, ehkä hän olisi saanut saalistettua yhden kauriin. Siitä olisi syönyt koko leiri!
Nyt kun sumun aiheuttama pelko oli lähes poissa, naaraan ajatukset harhailivat välittömästi Noraan. Ja sekös soturia ärsytti! Häntä ärsytti, että häntä kiinnosti, että Nora oli hänestä oikeasti yksi siisteimmistä ja kiehtovimmista kissoista. Ja Kujekultaa ärsytti myös se, että hän ei voinut kertoa tästä kenellekään. Se oli hänen salaisuutensa. Salaisuus mistä hänen oli pidettävä kiinni, jos hän halusi vielä joskus tavata tuon kissan. Ja naarashan halusi, vaikka hän ei sitä täysin itselle myöntänytkään. Kujekultaa ärsytti myös se, että pelkästään Noran katseet, hymyt ja kuiskaukset aiheuttivat hänen rinnassaan enemmän tuntemuksia, kuin Järviloisteen kaikki palvelukset ja kauniit huomionosoitukset. ‘Ainakaan Järviloiste ei meinaa aiheuttaa minulle sydänkohtausta’, Kujekulta pohti ja hymyili. Ja hänhän oli päättänyt pitää Järviloisteesta. Järviloiste oli kaikkea mitä yksikään naaras voisi toivoa. Hänen tulevaisuuteensa ei kerta kaikkiaan mahtunut kaaosta aiheuttava, flirttiä hehkuva ja silmäniskuja jakeleva erakkonaaras nimeltänsä Nora. Ei todellakaan, vaikka välillä Kujekullasta tuntui, että hän kuolisi, jos ei enää näkisi niitä kauniita silmiä. Hän rakastuisi Järviloisteeseen, he perustaisivat perheen ja eläisivät hyvää elämää, loppu.
KP-boosti käytössä
