Kujekulta
Kirjoittaja: Aura
Korppisiipi oli määrännyt Kujekullan rajapartioon, joka oli naaraasta varsin tylsää. Mieluummin hän olisi harjoittanut jekkuja Hilehuurteen kanssa nyt, kun kollin oppilas oli vihdoin ansainnut soturinimensä. Kujekullasta oli ollut niiin tylsää, että harmaaturkin aikaa oli syönyt oppilas. Kujekulta taas ei uskonut, että Mesitähti soisi hänelle ainakaan hetkeen oppilasta. Naaras kohautti olkiaan, ei hän järin välittänytkään, vaikka ei saisi koskaan oppilasta. Sen sijaan hän oli varma, että hänen kaverinsa, Järviloiste saisi varmasti pian ensimmäisen oppilaansa. Kolli oli niin tunnollinen, että Kujekultaa välillä oikein puistatti. Vaikka hyvähän se oli, että Eloklaanissa oli myös tunnollisia kissoja. Kujekulta ennemmin halusi nauttia elämästään ilman turhia huolia ja velvollisuuksia! Kujekullalle riitti partiointi ja saalistaminen omiksi velvollisuuksiin.
“Pitkä aika viime kerrasta, hm?” kuului yllättävä ja viehko naukaisu, joka säikäytti Kujekullan. Raskasrakenteinen naaras älähti ja loikkasi pystyyn.
“Säikäytit minut melkein karvoistani, kuka sitten oletkaan”, Kujekulta tuhahti naaraalle ja siloitteli karvojaan. Kuka tuo edes oli? Naaraan kaivellessa muistiaan hän muisti nähneen tuon erakon joskus täällä main..
“Hetkinen, sinähän olet se riistavaras! Tulitko takaisin riistavarkaisiin?” soturinaaras hoksasi ja kurtisti kulmiaan. Oliko tuo taas varastamassa heidän riistaa? Se ei kyllä käynyt päinsä.
“Äläs nyt, minulla on tarpeeksi ruokaa vaikka muille jakaa. Tule pesälleni katsomaan, saisit sinäkin vatsasi täyteen”, tuntematon naaras houkutteli ja vinkkasi Kujekullalle silmää. Soturi hymähti, mutta hymy vaihtui nopeaa hänen kuullessa askelia.
“Mitä täällä tapahtuu? Sinä, sinuna en tulisi lähemmäksi. Kujekulta, varo”, Järviloiste maukaisi matalalla äänellä ja asettautui raskasrakenteisen soturin eteen. Naaras vilkaisi ystäväänsä tylsistyneenä, juuri kun asiat olivat olleet menossa mielenkiintoiseen suuntaan. Kujekulta kurkki harmaaturkkisen ystävänsä takaata ja kohdatessaan naaraan katseen, tuo väläytti hänelle virneen.
“Voi, kuinka minä voisin uhmata tuollaista körilästä. Siis sinua, Kujekultako se oli, sinua minä en pelkää. Vaikutat yhtä tylsältä, kuin harmaa kivi, jolta sinä myöskin näytät”, naaras tyrskähti ja kohotti kulmaansa. Kujekulta tunsi kuinka Järviloisteen olemus kiristyi ja hän pelkäsi, että kohta heillä olisi taistelu käsillä. Kujekulta värähti, hän ei kestäisi enää yhtäkään.. mitään. Hentoinen lumisade oli alkanut hetki sitten ja Kujekullalla alkoi olla jo kylmä.
“Järviloiste, tule. Väärävarjo varmaan jo ihmettelee mihin me jäimme”, naaras sai lopulta sanottua. Hän oli hieman pettynyt, että Järviloiste oli tullut ja keskeyttänyt hänen juttutuokionsa tuon mystisen erakon kanssa, jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt. Järviloiste ei sanonut mitään, vaan lähti ohjaamaan naarassoturia kovakouraisesti. Kun Kujekulta vilkaisi taakseen, hän näki erakon vinkkaavan hänelle silmää ja lopulta katoavan lumisateeseen.
“Sinun on oltava varovaisempi”, Järviloiste murahti ja sukaisi muutaman kerran ystävänsä korvia. Naaras ei vastannut toiselle mitään, kolli oli joskus ärsyttävän ylisuojeleva. Kujekulta halusi vain nauttia elämästään! Mutta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, että Järviloiste oli ihastunut häneen. Harmaaturkkinen suki häntä jatkuvasti, kantoi riistaa ja huolehti. Totta puhuen se tuntui raidallisesta naaraasta ihan mukavalta, mutta silti.. jotenkin tylsältä. Mutta miksi, miksi hän ei pitänyt Järviloisteesta? Kollihan oli komea, mukavava ja turvallinen. Tuo olisi varmasti loistava isä pennuille. Kujekulta päätti, että kyllä hän kehittäisi tuohon tunteita! He olisivat varmasti se täydellinen pari, eikö? Naaras nyökäytti päätään päättäväisesti ja hymyili itsekseen.
//Kuka vaan saa jatkaa 🙂
