Kujekulta
Kirjoittaja: Aura
Myönnettäköön, tuohtumukseni oli turhankin näkyvää ja jos pennut eivät olisivat olleet sikeässä unessa, olisi se varmasti näkynyt heille asti.
“En voi uskoa, että Lieskakajo on tuollainen jäärä! Kuin pahin mahdollinen klaaninvanhin. Hänen päässään ei kyllä ole, kuin ampiaisia – Ei -, ampiainen. Yksi surkean yksinäinen ampiainen kuka välillä osuu hänen päänsä rajoihin. Aivoja siellä ei ole”, puhisin pentutarhan suuaukolla ärsyyntyneenä ja vilkuilin välillä pentutarhaan missä pennut nukkuivat. Järviloiste kosketti lapaani lempeästi ja hymyili. “Kimalaistoive kyllä vahtii heitä, jos he heräävät. Tulehan, kultaseni”, harmaaturkkinen naaras naukaisi lämpimästi ja ohjasi minut hieman kauemmaksi. Puskin kumppaniani nopeasti ja laahustin sitten kollin perään hieman haluttomasti. Järviloisteen vastaus kaikkiin ongelmiin oli aina terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen. Välillä pidin kollin järkevästä suhtautumisesta, mutta juuri nyt se tuntui ärsyttävän. Onneksi pystyin valittamaan kävellessä. Kun sain kollin kiinni, annoin katseeni uppoutua kollin turkkiin. Siinä se Järviloiste, minun ikioma kumppanini nyt komeili. Olin tehnyt valintani, sentään siinä asiassa en ollut tullut isääni, kuka edelleen haikaili syrjähyppynsä perään. Minä sentään olin lopettanut Noran tapailun hyvän sään aikana eikä sisälläni olleet toukat saaneet mahdollisuutta kuoriutua suuriksi, mahtaviksi perhosiksi. Ja valintani oli johtanut kolmeen ihanaan pentuun.
“En vain ymmärrä! Lieskakajolla on niin paljon ja silti hän-” “Kujekulta, hän halusi olla varapäällikkö”, Järviloiste keskeytti minut ja polkaisin jalkaa entistä kiukkuisempana.
“Mutta hänellä on perhe, toinen pentue kasvamassa ja pennunpentuja! Keskittyisi niihin eikä johonkin menneiden haikailuun”, huokaisin kollille. Miksi hän ei vain voinut ymmärtää minua?
“Ehkä Lieskakajo ei ole niin perhekissoja?” Järviloiste ehdotti sopuisasti, mutta huiskautin käpälääni sen merkiksi, että kolli oli väärässä. Lieskakajo oli aina ollut sellainen kissa kuka pisti perheen edun omansa edelle.
“Et tunne häntä”, naukaisin lyhytsanaisesti ja torjuin kollin näkökulman. Tiesin, että kolli haaveili myös varapäällikkyydestä. Olin kuullut hänen joskus keskustelevan Lieskakajon kanssa siitä, että heistä tulisi hyvä tiimi. Kaipa minunkin pitäisi yrittää ymmärtää heitä, elämäni kolleja..
“Mutta kyllähän isästä voi tulla myöhemmin varapäällikkö”, yritin hieman rauhallisemmin, mutta nyt oli Järviloisteen vuoro torjua minut. “Sinä.. Et ole puhunut tästä Lieskakajon kanssa. Hän ei koskaan suostuisi johtamaan Käärmekullan rinnalla”, Järviloiste hymähti ja huokaisin epäuskoisesti. Kollit! Mitä mahdottomia jääräpäitä. Nauru tunkeutui väkisinkin alaspäin kääntyneiden huulieni lävitse. “En kestä teitä. Olette niin mahdottomia!” nauroin heleästi ja tuuppasin Järviloistetta.
“Puhutaanko jostain muusta?” Järviloiste ehdotti ja kietaisi häntänsä omani ympärille. Nyökkäsin hymyillen. Pidin siitä kuinka Järviloiste osasi olla aina niin sovitteleva. Minä taas.. Olin siinä asiassa todellakin tullut isääni.
“Onko sinulla toiveita pentujemme mestareiksi? Mietin, että Sadeturkki ainakin voisi olla hyvä? Hän on hieman kokeneempi ja on kouluttanut yhden oppilaan ansioituneesti”, Järviloiste kysyi ja jäi odottamaan vastaustani. Rehellisesti, minä en lainkaan luottanut Korppitähden kykyihin valita mestarit. Vaikka en enää jaksanutkaan kuunnella isäni jatkuvaa mouruamista varapäällikön paikan menetyksestä, en voinut olla hänen kanssaan kuin samaa mieltä. Käärmekulta ei todellakaan ollut erityisen hyvä valinta varapäälliköksi. Kuinka Korppitähti voisi valita pennuille sopivat mestarit?
“Muurahaispentu ainakin tarvitsee jonkun kuka osaa laittaa hänet ruotuun. En halua, että hän kasvaa.. vinoon.”
Tuntui pahalta tuntua omasta pennusta noin, mutta huoleni oli aiheellinen. Kolli oli jatkuvasti kiusaamassa sisaruksiaan ja Muurahaispentu tuntui todella omahyväiseltä. Välillä minua jopa pelotti, että hän olisi seuraava Tyrskytiikeri.
“Ehkä Sadeturkki sitten voisi olla hyvä hänelle? Minäpä juttelen hänen kanssaan”, Järviloiste ehdotti.
“Erhepentu taas on sellainen unelmoija, että hän tarvitsee jonkun kenellä on kunnianhimoa. Eikö? Ehkäpä Pohjaharha voisi ohjata hänen ajatuksensa Eloklaanin palvelemiseen”, pohdiskelin. Jokainen pentu todellakin oli omanlaisensa.
“Kuulostaa hyvältä. Ehkä Rusakkopennullekin sopisi joku hieman.. rauhallisempi. Irvikita?” Järviloiste päätti ajatuksemme. Nyt vain pitäisi vakuuttaa Korppitähti siitä, että nämä olisivat oikeat mestarit heidän pennuilleen.
“Sopii. Mutta nyt, tule! Tehdään jotain aivan päätöntä”, virnistin. En enää jaksanut miettiä tylsiä ja vakavia asioita! Kaikki kyllä järjestyisi. Lieskakajo löytäisi sisäisen, menetetyn rauhansa jostain maamyyrän kaivamasta kolosta, Muurahaispentu ei kasvaisi vinoon, Erhepentu oppisi haaveilemaan vähemmän ja Rusakkopentukin rauhoittuisi. Epätäydellisyyksistä huolimatta perheeni oli täydellinen ja vailla vertaansa.
“Tuletko?” tapitin Järviloistetta, jonka pupillit olivat hieman laajentuneet. “Minä en sitten ole mikään Hilehuurre, että mihinkään teidän omiin älyttömyyksiin minä en lähde.” Se sai nauruni pulppuamaan makeasti. Se toi mieleeni minun ja Hilehuurteen viimeisimmän kepposen. “Rakastan sinua siitä huolimatta, vaikka sinusta ei saisi Hilehuurretta edes tekemällä! Tule jo!”
