Kujetassu
Kirjoittaja: Aura
Kujekulta steppasi isänsä, emonsa ja veljensä Lehmustassun vierellä innostuneena. Lieskakajo yritti topuutella tytärtään pysymään paikoillaan, mutta naaraan innostus tulvi yli laitojen eikä naaraan päähän mahtunut mitään muuta, kuin hänen tuleva soturinimityksensä. Viime päivät hänen päässään oli pyörinyt vain yksi sana; milloin? Milloin Mesitähti nimittäisi hänet ja Lehmustassun? Lieskakajon oppilas Unikkotassukin saisi kuulemma oman soturinimensä pian. Ehkä he saisivat ne samaan aikaan, se olisi Kujetassusta mahtavaa! Mitä enemmän kissoja hänen nimityksessä olisi, sen parempi! Kujetassu virnisti veljelleen, joka tapansa mukaan seurasi siskonsa häsläystä hieman rauhallisempana. Kujetassusta kaikki muu oli täydellistä, paitsi että… Hilehuurre puuttui. Se harmitti raidallista naarasta kovin, mutta hän kertoisi sitten nimensä Hilehuurteelle! Oikeastaan, Hilehuurre saisi arvata hänen nimensä ja jos arvaisi väärin, olisi kolli velkaa hänelle yhden yöpartion. Kujetassu inhosi yöpartiointia ja vältteli niitä kaikin keinoin. Naaraan mestari, Mehiläislento oli joutunut suorastaan repimään hänet hännästä ylös sammaliltaan yöpartioiden aikaan. Kujetassu värähti, yök! Yöpartioiden ajattelu sai todellakin hänen hyväntuulisuutensa laantumaan eikä naaras aikonut antaa sen tapahtua. Nokkospilvi suki kiemurtelevan tyttärensä turkkia.
“Emo, emo! Olen jo ihan puhdas”, Kujetassu kimitti vastaan, mutta hymyili lämpimästi ja painautui naaraaseen lujasti. Hän halusi pitää naaraan puolia joka tilanteessa ja siispä hän loikin Lieskakajoon epäilevän katseen. Kujetassu siristeli silmiään. Olikohan Lieskakajo taas veljeillyt sen oudon ja luikun parantajaoppilaan kanssa? Kujetassu oli ollut niin kiireinen harjoituksiensa kanssa, ettei hän ollut ehtinyt vahtimaan kollikaksikkoa. Hänen olisi ryhdistäydyttävä! Naaras huokaisi. Hänen kivensä oli edelleen Eloklaanin leirissä ja se säälitti oppilasta kovasti. Hän odotti, että pääsisi kertomaan Lampipennulle soturinimensä. Hentoinen tuulenvire pörrötti Kujetassun turkkia ja sai naaraan höristämään korviaan. Nyt olisi keskityttävä. Kujetassu tuijotti leirin keskustaa, jossa Mesitähti seisoi. Kujetassu hoki mielessään, että nyt pitäisi keskittyä. Yksi, kaksi, kolme. Keskity, keskity, Kujetassu ajatteli. Pian hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui, kun hän huomasi viime lehtikadon lehden lentävän hennon tuulen mukana aukion poikki. Kujetassu kuitenkin pinnisteli, vaikka häneltä olikin mennyt osa Mesitähden puheesta ohi. Vasta kun Lieskakajo tuuppasi häntä, tajusi naaras astua askeleen eteen.
“Unikkotassu, Lehmustassu ja Kujetassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi oppilailta, jotka tapittivat kollipäällikköä keskittyneinä.
”Lupaan!” kuului kaikkien kolmen suusta itsevarmasti ja vakaasti. Tätä hetkeä naaras oli odottanut koko elämänsä, vihdoin hänestä tulisi soturi. Kujetassu vilkaisi Lehmustassuun. Kolli oli suorastaan hänen koko maailmansa. He jakoivat keskenään kaiken ja Kujetassu tiesi kuinka paljon töitä Lehmustassu oli soturiudensa eteen tehnyt. Naaras oli jo nyt ylpeä veljestään. Unikkotassun hyveiden maininta meni Kujetassulta kokonaan ohi, mutta naaraan korviin oli tarttunut toisen soturinimi; Unikkohämy. Lehmustassu taas sai soturinimekseen Lehmusjalka. Vaikka kuinka Kujetassu yritti keskittyä Mesitähden sanoihin, meni hänen korviensa ohitse lähes jokainen sana; jopa hänen oma soturinimensä. Vasta kun valkoruskea kolli päätti kokouksen ja kissat alkoivat huutamaan uusien sotureiden nimiä.
“Unikkohämy, Unikkohämy! Lehmusjalka, Lehmusjalka! Kujekulta, Kujekulta!”
Vihreäsilmäinen naaras päästi ilokiljahduksen, joka sai punaturkkisen Lieskakajon naurahtamaan. Kujekulta, sekö hänen nimensä oli? Se oli mahtava nimi!
“Onnea systeri, sait hienon nimen”, Lehmusjalka maukaisi ja virnisti siskolleen, jonka katse oli täynnä iloa. Naaras oli Lehmusjalan kanssa samaa mieltä, Kujekulta oli upea nimi ja hah, Hilehuurre ei takuulla arvaisi sitä.
“Samat sanat, olen sinusta niin ylpeä. Aterioidaanko yhdessä myöhemmin?” Kujekulta kysyi riemuiten ja puski kollia kaulaan. Lehmusjalka kosketti varovaisesti siskonsa lapaa ja irtaantui naaraan turkista.
“Totta kai, minulla on aina aikaa siskolleni”, Lehmusjalka naukaisi matalalla äänellä ja teki hieman tilaa, kun Kujekulta yritti kuikuilla aukion laitamille. Hän huomasi siellä Lehtotassun, eikö naaras ollut osallistunut lainkaan heidän pirskeisiinsä?
“Nähdään myöhemmin”, Kujekulta naukaisi ja näpäytti pikkuveljeään hännällään. Oliko Lehtotassulla kaikki hyvin? Hänen ollessa paikalla kukaan ei saisi olla surullinen! Kujekulta värisytti häntäänsä tassutellessaan Lehtotassun luokse ja istahti kilpikonnakuvioisen naaraan vierelle.
“Hei, Lehtotassu. Tahdotko leikkiä?” Kujekulta naukaisi selkeästi apealle naaraalle. Hän oli jo soturi-ikäinen, mutta Lehtotassu oli vasta hetki sitten nimitetty oppilaaksi ja naaras arveli toisen olevan vielä leikki-iässä. Ehkä se piristäisi Lehtotassua!
“Tai minä voin kertoa vitsejä, tiedän monta aika hyvää ja lupaan, että saan sinut nauramaan. Tai voimme mennä tekemään jekkuja sotureille! Kuten laittaa piikkejä Mesitähden sammaliin”, Kujekulta jatkoi hymyillen. Hän oli kerran oppilaana yrittänyt tuota jekkua, mutta Mesitähti oli saanut hänet rysän päältä kiinni ja passittanut siivoamaan klaaninvanhimpien pesää. Mutta nyt hän olisi soturi eikä Mesitähti takuulla laittaisi häntä siivoushommiin! Eihän? Kujekulta alkoi käymään päässä läpi kaikkia tietämiään vitsejään ja jekkuja, jotta hän voisi ilahduttaa Lehtotassua. Toisen näkeminen surullisena sai tuoreen soturin suorastaan voimaan pahoin ja hän todella halusi piristää nuorempaa naarasta.
//Lehto?
