Kujetassu
Kirjoittaja: Aura
Kujetassu oli vihdoin ja viimein päässyt pois parantajanpesän ankeudesta. Naaraan nenään olivat takuulla pinttyneet yrtin löyhkät hänen loppuelämäkseen! Naaraskissa aivasti ajatuksensa päätteeksi. Miten ihmeessä Liljatuuli ja Leimusilmä kestivät yrttien pistävää löyhkää? Kujetassu oli varma, että hän oli kehittänyt itselleen allergian ja joutuisi kärsimään aivastelusta koko lopun elämäänsä! Raidallinen naaraskissa tuhisi aivastelujensa lomasta. Kujetassu oli päässyt heti pesältä vapauduttuaan metsästyspartioon. Metsästyspartioon kuului hänen ja naaraan mestarin, Mehiläislennon lisäksi myös Unikkotassu, Irvikita ja Nokkospilvi. Unikkotassua tai Irvikitaa Kujetassu ei sen suuremmin tuntenut, mutta Nokkospilven kanssa partioinnista hän oli iloinen. Olihan naaras sentään hänen oma, rakas emonsa! Irvikidan kanssa hän ei taasen ollut koskaan keskustellutkaan ja Unikkotassunkin kanssa hän oli vaihtanut vain muutamia sanasia oppilaiden pesässä harjoituksia odotellessa.
“Oletko sinä varmasti kunnossa?” samassa partiossa oleva Unikkotassu kysyi pärskivältä naaraalta. Kujetassun vihertävät silmät siirtyivät harmahtavaan oppilaaseen. Naaras tunnettiin rauhallisesta ja ystävällisestä luonteestaan. Samaan käsitykseen oli myös Kujetassu jäänyt heidän aiempien, lyhyiden juttutuokioiden perusteella. Naaras räpäytti silmiään ja huokaisi dramaattisesti. Hänen käpäliään syyhytti päästä jekkuilemaan ja piristämään muita kissoja! Parantajanpesässä oli ollut niin tylsää, vaikka hän olikin järjestänyt parantajille aktiviteettia piilottamalla yrttejä ja muita tykötarpeita.
“Olen minä. Minä sairastuin parantajanpesässä varmaankin johonkin yrttiyskään, kun koko ajan aivastelen”, Kujetassu vastasi lopulta vitsailevalla äänensävyllä Unikkotassulle. Harmaaturkkinen naaras nyökkäsi ja keskittyi taas partiointiin. Kujetassu puhalteli ilmaa ulos ja hengitti taas sisään, toistaen rituaalinsa useaan kertaan ja hyvin äänekkäästi.
“Miksi me partioimme?” naaras kysyi äänekkäällä äänellä ja sai sotureiden päät kääntymään hänen suuntaansa. Partion johtaja, Nokkospilvi katsoi tytärtään varoittavana ja hidasti tahtiaan. Naaras nyökkäsi Irvikidalle sen merkiksi, että kolli saisi hetken pitää partiota pystyssä ja kosketti nuorta oppilasta jämäkästi hännällään.
“Kujetassu, ei ole soveliasta räpättää noin kovaan metsästyspartiossa. Lehtikadon aikaan on jo valmiiksi vähän riistaa, joten mitä luulet auttaako tuollainen melu meitä löytämään saalista? Me partioimme, jotta jokaisella kissalla olisi syötävää ja myös vähäosaiset saisivat vatsansa täyteen. Partion johtajana minä pyydän sinua madaltamaan äänenkorkeutta ja keskittymään olennaiseen”, Nokkospilvi puhutteli tytärtään jämäkästi, mutta emollisen lempeästi. Kujetassu nyökkäsi emolleen iloisesti, mutta kallisti sitten kysyvänä päätään. Nokkospilvi ei ollut kertonut kokonaan miksi he partioivat, se ei ollut reilua! Naaras halusi tietää.
“Mutta minä haluan tietää, tietää, tietää! Haluan tietää miksi me partioimme, miksi emme vain kulje yksinään täällä etsimässä riistaa?” Kujetassu jatkoi jankkaamistaan ja sai vastaukseksi hännän näpäytyksen korvilleen. Naaras nurisi itsekseen, kun Nokkospilvi siirtyi taas lähemmäksi partion johtoa.
“Pyydän sinua, Kujetassu, viimeisen kerran hiljenemään tai saat lähteä takaisin leiriin odottelemaan rangaistustasi”, Nokkospilvi naukaisi jo hieman kyllästyneenä tyttärensä jatkuvaan kyselyyn. Kujetassusta partiointi oli hyvin tylsää, mutta siinä kävellessä hän sen keksi. Hänhän voisi suunnitella uusia jekkuja! Naaraan päässä alkoi välittömästi raksuttamaan. Ehkä hän voisi laittaa piikkejä Malvatassun petiin tai sitten hän voisi herättää kaikki muut kissat yöllä huutamalla kettua. Kujetassu hihitti itsekseen miettiessään kaikkia mahtavia jekkuja mitä hän vielä toteuttaisi. Siinä vasta olisikin jekkua kerrakseen, jos hän säikäyttäisi vaikka Mesitähden! Hah, kollin ilme olisi taatusti näkemisen arvoinen, kun hän säikäyttäisi toisen! Kujetassu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi leiriin toteuttamaan jonkun jekuistaan.
Kujetassu istui kukkulalla isänsä, emonsa ja Lehmustassun vieressä. Hänen isänsä nukkui, niin Leimusilmä oli sanonut hänelle. Emo oli loukannut vain jalkansa ja Lehmustassulla oli onneksi vain naarmuja ympäri kehoa. Kujetassukin oli selvinnyt vähillä vammoilla, jotka eivät tarvinneet parantajan hoitoa. Naaraskissa niiskaisi, miksi isä ei halunnut herätä? Lieskakajo oli ihan tyhmä! Kujetassusta oli ihan tyhmää, että kolli vain nukkui ja nukkui. Naaras tuuppasi punaturkkista kissaa voimakkaalla käpälällään, mutta toinen ei herännyt.
“Kujetassu, isä on loukkaantunut! Et voi töniä häntä noin”, Lehmustassu naukaisi huolestuneena ja kietaisi häntänsä siskonsa ympärille. Kujetassu inhosi tätä tunnetta, kun mikään ei ollut hauskaa. Se tunne aiheutti hänelle ahdistusta, joka taas aiheutti inhoa ja näin Kujetassun noiden kehä oli rakennettu. Sitä paitsi Leimusilmähän oli parantaja, miksi toinen ei saanut herätettyä isää? Leimusilmä oli kyllä Kujetassun mielestä ihan tyhmä parantaja, vikitteli vain hänen isäänsä! Yrittikö toinen varastaa Lieskakajon häneltä ja emolta?
“En halua, että te olette surullisia. Minä voisin kertoa teille jonkun vitsin, odottakaas kun mietin!” naaras naukaisi äänekkäästi ja syventyi pohtimaan. Hän oli nähnyt muutamia päiviä takaperin oravan, jolla oli ollut turkissa kaljuja läikkiä. Hänestä se oli ollut hyvin hassun näköistä.
“Kujetassu, arvostan elettäsi, että haluat piristää meitä. Mutta tilanne ei ole ole nyt sellainen, missä olisi soveliasta kertoa vitsi”, Nokkospilvi naukaisi tyttärelleen väsyneellä äänellä ja painautui Lieskakajoon. Kujetassu ei ymmärtänyt, miksi emo halusi velloa surussa? Naaras ei halunnut olla surullinen itse, joten hän ei myöskään ymmärtänyt miksi muut halusivat. Raidallisesta kissasta tunteet olivat kuin oma päätös. Jos halusi olla iloinen, piti vain päättää olla iloinen. Niin se toimisi, eikö? Kujetassu huokaisi sitten raskaasti ja irrottautui veljensä otteesta. Hän nousi käpälilleen ja mulkaisi vielä nopeasti Lieskakajoa. Hänen takiaan kissat olivat surullisia, kollin olisi tultava pian kuntoon.. Kaiken lisäksi naaraan rakas kivi oli jäänyt oppilaiden pesään ja Kujetassua stressasi. Hän jopa harkitsi, että hän livahtaisi hakemaan sen, mutta naaras ei halunnut ottaa riskiä, että hän menettäisi henkensä sillä reissulla. Siispä Kujetassun ainoa vaihtoehto oli pyytää jotakuta kujakissayhteisöläistä hänelle hänen kivensä. Hetken naaras jopa harkitsi, että hän voisi luovuttaa vaikka riistaa vastineeksi hänen kivestään. Riistaa löytyisi aina, mutta hänen kivensä oli metsän ainoa! Naaras ei todellakaan tiennyt mitä hän tekisi ilman kiveään tai Lampipennun henkeä. Hänestä tuntui, että osa hänestä oli jäänyt kivensä mukana Eloklaanin leiriin. Hän päätti, että antaisi kyllä jokaiselle hänen kiveensä koskeneelle kunnolla köniin! Jos joku kehtaisi heittää sen pois, niin naaras ei kyllä taatustikaan vastaisi seurauksista, se oli saletti se! Kujetassu pelkäsi, että hänen kivensä oli jo nyt hukkunut, mutta halusi luottaa siihen, että kaikki menisi kyllä oikein päin. Kujetassu tunnettiin ylioptimisuudesta ja se näkyi tässäkin erittäin hyvin.
Naaraskissa lysähti muiden oppilaiden luokse miettimään asioita. Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin tekemä yhteishyökkäys oli saanut jokaisen eloklaanilaisen varuilleen. Kujetassua hirvitti heidän tekemät hirmuteot. Kaikki olivat syvästi järkyttyneitä ja klaanitoverit lohduttivat toinen toisiaan. Muutama kissakin oli menehtynyt, niin Kujetassu oli kuullut muiden sanoneen. Naaras ei halunnut uskoa sitä, kuolema ei taatusti ollut totta! Hänen emonsa, isänsä ja jopa mestarinsa Mehiläislento olivat yrittäneet selittää nuorelle naaraalle, että kaikki kuolisivat joskus. Joka kerta oppilaan silmiin oli vain kihonnut kyyneliä ja hän oli alkanut kiljua täyttä kurkkua, että muut olivat vain valehtelijoita. Eihän Lampipentu todella voinut olla kuollut, eihän? Muut vain halusivat huijata häntä! Tai sitten he eivät huijanneet tahallaan, vaan uskoivat itse johonkin olemattomaan. Se turhautti Kujetassua. Hän halusi uskoa, että jokainen kissa eläisi ikuisesti. Mikä logiikka siinä oli? Sitä naaras itsekään ei osaisi selittää, jos joku erehtyisi sitä kysymään häneltä. Kuolema tuntui hänestä vain liian lopulliselta, liian surulliselta. Naarasoppilas silmäili oppilasjoukkiota. Joukossa oli enemmän tai vähemmän loukkaantuneita kissoja. Osa sukivat toistensa turkkeja tai keskustelivat. Osa olivat omissa ajatuksissaan ja Kujetassu saattoi vain arvailla, mistä he keskustelivat. Naaras väräytti turkkiaan, hänellä oli kylmä. Kirpeä pakkanen puri hänen ihoonsa kiinni ja sai naaraskissan hytisemään kylmästä. Kujetassun lyhyt ja karhea turkki ei pitänyt viimaa poissa, vaan naaraasta tuntui, että hän jäätyisi elävältä. Kuinka hän voisi kestää koko pitkän lehtikadon ajan, jos jo nyt olotila oli näin kamala? Kujetassu kääri häntänsä käpäliensä ympärille siltä varalta, että se lämmittäisi edes vähän. Viherlehti oli lyhytturkkiselle oppilaalle sentään mukavaa aikaa, mutta se tuntui aina kovin lyhyeltä. Miksiköhän asia oli niin? Kuka edes oli päättänyt miten vuodenajat kulkivat? Se kuka sen oli tehnyt oli taatusti hiirenaivoisin kissa ikinä! Oppilaiden joukossa istui kuitenkin eräs vaaleaturkkinen kissa, joka oli viipynyt Eloklaanissa jo tovin vierailullaan. Puh-niminen kolli oli saapunut Lieskakajon mukana Eloklaaniin. Naaras oli kuullut, kun kollisoturi oli kertonut Mesitähdelle mitä oli tapahunut. Kujetassu tunsi ylpeyttä, että juuri hänen isänsä oli niin mahtava taistelija, että oli saanut pelastettua poloisen kotikisun raa’alta kuolonklaanilaissoturilta. Lieskakajo oli aivan mahtava, niin siisti! Hänen huomionsa kiinnitti kotikisun punainen kaulapanta. Se oli Kujetassusta hieno, vaikkakin pannan kilinä häiritsisi takuulla saalistamista. Kolli vaikutti tekevän lähtöä, sillä hän oli kuullut kotikisun puhuvan taistelua edeltävänä päivänä siitä. Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin tekemän hyökkäyksen takia toisen lähtö oli ilmeisesti viivästynyt.
“Oletko sinä lähdössä?” naarasoppilas uteli kotikisulta, jonka kasvoille ilmestyi välittömästi hento hymy. Kujetassu ilahtui toisen hymystä kovin. Puh oli muutenkin vaikuttanut hänestä elämäniloiselta ja pirteältä, hauskalta kissalta. Naarasta jopa harmitti hieman, että hän ei ollut keskustellut pyöreäpiirteisen kollin kanssa aikaisemmin. Toinen oli ollut aluksi kovin tolaltaan eikä ollut suostunut juttelemaan kenellekään. Ajan mentyä eteenpäin Puh oli kuitenkin paljastunut iloiseksi tapaukseksi. Kujetassu piti erityisesti juuri sellaisista kissoista.
“Olen minä, minä en viitsi viipyä täällä pidempään, kun on tämä taistelutilanne ja kaikkea. Kovin ikävää, metsä- anteeksi, klaanikissat osaavat olla pelottavia. Vaikka te ette kyllä, olette mukavaa sakkia!” Puh naukaisi ja hymyili kiitollisena. Kujetassu ei ollut varma tiesikö toinen, mutta siltä varalta, että ei, oli hänen pakko päästä kertomaan suhteestaan toisen pelastajaan.
“Minun isäni muuten pelasti sinut! Lieskakajo on maailman rohkein kissa ja tosi hyvä taistelemaan”, Kujetassu naukaisi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. Puh hymyili nuoremmalle kissalle hentoisasti ja kosketti toisen kylkeä omalla hännällään.
“Olisi ollut mukava jutella sinun kanssasi pidempään, mutta Nasu ja omistajani varmasti jo odottavat minua. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen sinun isällesi ja koko teidän tälle joukkiolle siitä, että pelastitte minut. Minun pitää vielä etsiä Mesitähti tassuihini, sitten voin lähteä. Ehkä me törmäämme vielä, välitä terveiset isällesi. Toivon todella, että hän tulee kuntoon”, Puh naukui huolestuneena ja tassutteli sitten etsimään ruskeavalkoista päällikköä. Kujetassu olisi halunnut kysyä kuka kumma Nasu oli ja miksi heillä oli niin hassut nimet, mutta Puh ehti jo lompsia matkoihinsa. Kujetassu huokaisi jälleen, miksi hänen juttuseuransa oli jo nyt pitänyt häipyä? Ihan tylsä juttu Kujetassusta!
Seuraavaksi naaraan vihreään katseeseen osui Hilehuurre, Eloklaanin yksi nuorimmista sotureista. Kujetassu oli utelias toista kohtaan. Sen mitä hän kollista tiesi oli, että toinen oli hyvin hilpeä ekstrovertti. Toisesta olisi hänelle paljon seuraa ja iloa. Naaras lähti loikkimaan jänisloikilla kohti toista ja päästessään tarpeeksi lähelle, hän hymyili. Hän huomasi kollin poskissa olevan naarmuja, jäisisiköhän niistä arvet? Toivottavasti ei!
“Heippa, Hilehuurre! Kaipaan nyt seuraa, mutta en jaksa surra tätä tilannetta”, naarasoppilas ilmoitti välittömästi päättäväisellä äänellä. Ennen kollin vastausta, avasi hän jälleen suunsa:
“Sinähän olit isäni, Lieskakajon kanssa samaan aikaan parantajanpesällä, etkö vain?” raidallinen kissa kysyi uteliaana ja istahti myös harmaaturkkisen kollin vierelle. Hän halusi selvittää oliko Lieskakajolla jotain Leimusilmän kanssa. Ja jos oli, niin hänen olisi estettävä se kaikin keinoin! Heidän perheensä ei todella voisi hajota jonkun parantajaoppilaan vuoksi, ei vain voisi. Mutta mitä hän tekisi?
“Hei vain sinullekin, Kujetassu. Vastaus kysymykseesi on kyllä, olimme samaan aikaan parantajanpesällä. Etkö se sinäkin ollut siellä vai pettäneekö se muistini jo nuorella iällä?” Hilehuurre vastasi toiselle naurahtaen ja väläytti pienen hymyn kareen.
“Mahtavaa, koska minulla on sinulle kysymyksiä! Oliko Leimusilmä usein Lieskakajon luona? Tai toisinpäin, hakeutuiko isäni sen oppilaan seuraan? Hymyilivätkö he toisilleen? Tai jotain muuta? Haluan tietää aivan kaiken siitä mitä sinä näit! Olen nimittäin aivan varma, että hän tykkää Leimusilmästä. Tai minä ainakin luulen, että tykkää, mutta en kyllä ymmärrä, että miksi. Isähän tykkää myös emosta, joten hän ei voi tykätä Leimusilmästä. Mutta hyst, tämä on salaisuus, koska en ole vielä varma! Pidä tämä siis aivan omana tietonasi. Tarvitsen sinun apuasi, Hilehuurre. Meidän on vakoiltava heitä kahta, jotta saamme tietää mitä on meneillään. Oletko sopiva kissa tähän tehtävään? Tarvitsen muutenkin apua jekkuihini!” Kujetassu selitti päättäväisenä ja sai puhuttua Hilehuurteen suorastaan hämmentyneeksi. Naaras oli napannut nyt Hilehuurteen uudeksi ystäväkseen, heille tulisi taatusti hauskaa!
“Me olemme nyt ystäviä, parhaita sellaisia. Päätin sen juuri”, Kujetassu naukaisi päättäväisesti ja heilautti erikoisen muotoista häntäänsä sanojensa päätteeksiä. Mitähän kaikkea he vielä keksisivätkään? Se jäisi nähtäväksi!
//Hilppa?
