Kultapentu
Kirjoittaja: Auroora
Yhtäkkiä pentutarhalla olikin paljon elämää. Minttuliekki ja Korppisiipi olivat muuttaneet pentutarhalle. Kun he olivat kertoneet odottavansa pentuja, olin ollut onnesta soikeana: viimein saisin lisää leikkitovereita! Ratamopentukin oli oikein kelpo ystävä, mutta joskus kaipasin muidenkin kissojen seuraa. Mitä enemmän ystäviä, sitä parempi. Pelkästään Minttuliekin ja Korppisiiven saapuminenkin oli ollut hyvä asia, sillä nyt he pystyivät huolehtimaan meistä. Aiemmin muutama soturi oli katsonut peräämme vuorotellen, mutta nyt joku oli koko ajan tarhassa kanssamme.
Edellisenä päivänä se oli viimein tapahtunut; Minttuliekin pennut olivat syntyneet. Minut ja Ratamopentu oli paimennettu ulos, emmekä muuta voineet kuin odottaa ja kuunnella pentutarhasta kantautuvaa mekkalaa. Olin muutamaan otteeseen yrittänyt salaa kurkistaa sisään tarhaan, mutta aina joku oli muka huomannut minut ja käskenyt pois. Viherkatse oli sanonut, ettei poikiminen ehkä ollut vielä pennun silmille sopivaa, ja että Minttuliekki tarvitsi rauhallisen ympäristön ilman uteliaita pentuja.
Edellisenä iltana, kun synnytys oli jo ollut ohi, olimme viimein Ratamopennun kanssa päässeet takaisin pentutarhaan. Olin ollut tavattoman väsynyt; jännitys oli vienyt kaiken energiani. Olin kuitenkin ehtinyt nähdä pari karvapalloa Minttuliekin punaisen turkin suojissa. Muuta en illasta muistanut, olin kaiketi simahtanut heti sen jälkeen.
Nyt olin kuitenkin täynnä energiaa. Aamu oli koittanut kirkkaana ja aiempaa lämpimämpänä. Aluksi en ollut muistanutkaan pentutarhan uusia tulokkaita ja olin herännyt kuin mihin tahansa tavalliseen päivään. Sitten tajusin mitä eilen oli tapahtunut ja pomppasin ylös makuusijaltani.
Minttuliekki makoili edelleen siinä, missä oli eilen maannut, samoin pennut. He eivät siis olleet pelkkää unta. Paloin jo halusta mennä tutkimaan noita pieniä karvakasoja, mutta muistin Viherkatseen eiliset sanat. Naaras oli kehottanut minua ennen pentutarhaan menemistä olemaan rauhallinen ja varovainen pentujen kanssa, ja kuuntelemaan Minttuliekkiä. Tietysti tottelisin häntä; halusin ehdottomasti pentujen parasta. En siis rynnännyt suoraan tuhisevien karvapallojen luo, vaan pysyin kauempana heitä vilkuillen. Jokin vaisto suojella ja hoivata nuorempiani oli kuitenkin hyvin vahva, enkä voinut mitään itselleni, kun astelin Minttuliekin luo. Kuningatar oli sentään hereillä, hän hymyili ystävällisesti minut huomattuaan.
”Anteeksi”, sanoin hellällä äänelläni, ”saanko katsoa pentujasi? Lupaan etten tee muuta kuin katson!”
//Minttu perheineen?
//320 sanaa
