Kultasiipi
Kirjoittaja: Auroora
//TAISTELUTARINA (421 sanaa = 4 TaP) //
Kujakissa oli päässyt yllättämään meidät, ja vaikka olimmekin kaksi kahta vastaan, minä ja Ampiaispisto olimme selvästi alakynnessä. Samalla, kun ystäväni taisteli pienikokoista naarasta vastaan, minä yritin pitää puoleni leopardikuvioisen kanssa. En ollut koskaan kuitenkaan loistanut taistelemisessa, ja hän sai useammankin kerran iskettyä kyntensä ja hampaansa minuun. Loppujen lopuksi asetelma oli keikahtanut sellaiseksi, että minä yritin epätoivoisesti väistellä hänen iskujaan, enkä pystynyt ollenkaan vastaamaan naaraskissan hyökkäykseen. Tämä ei ollut ollenkaan hyvä. Tiesin, että heti kun en enää jaksaisi pysyä kujakissan perässä, koittaisi minun loppuni. Toivoin vain, että Ampiaispisto selviäisi. En halunnut kuvitella maailmaa ilman häntä, vaikka minä en enää olisikaan osa sitä.
Yhtäkkiä kujakissan onnistui sivaltaa kaulaani ja päästin ilmoille tuskaisen parkaisun. Verta alkoi pulputa maahan ja haukoin henkeä paniikissa, mutta vastustajani ei antanut minulle hetkeäkään edes reagoida tilanteeseen. Hänen iskunsa osui päähäni ja seuraavaksi makasin jo maassa veren vuotaessa lammikoksi alleni.
Kyyneleet täyttivät silmäni. Olisiko tämä oikeasti loppuni? Jos olisi, en katuisi mitään – olin elänyt hyvän elämän, auttanut muita ja nähnyt Eloklaanin kukoistavan. Vain sitä kaduin, etten ollut koskaan kertonut Ampiaispistolle tunteistani. Näin kuolemani hetkellä halusin olla rehellinen, halusin lyödä kaikki korttini pöytään. Kenties rakkauden tunnustukseni olisi hänelle kuin kirous, kenties Ampiaispistokin tunsi samoin minua kohtaan ja kuoltuani häntä vaivaisivat ajatukset siitä, mitä olisimme voineet olla. Tämän yhden kerran halusin kuitenkin olla itsekäs.
Yritin epätoivoisesti pysyä tajuissani, kun näkökenttäni alkoi sumeta ja päässäni pyöri. Olin menettänyt liikaa verta, enkä jaksaisi enää pitkään. En tiennyt, miten Ampiaispisto pärjäsi kahta kissaa vastaan. Miten saatoinkin olla näin hyödytön? Olin jättänyt hänet yksin heidän kanssaan. Ja vaikka kolli olikin hieno soturi, ei ollut ollenkaan sanottua, että hän selviäisi kamppailusta hengissä.
Pian kuulin jostain läheltä nyyhkytystä. Tunnistin äänen kuuluvan Ampiaispistolle, ja sydäntäni särki kuunnella häntä. Minäkään en toivonut kuolevani, halusin vielä elää hänen kanssaan. Olin kamalan itsekäs, mutta sillä hetkellä en mitään muuta halunnutkaan. Sodasta viis, en vain halunnut kuolla.
Jotenkin minun onnistui hymyillä, kun tunsin soturin painavan päänsä poskeani vasten. Hymyni kuitenkin katosi nopeasti, kun kuulin hänen seuraavat sanansa: sen verran hämmentynyt minä olin.
”Minä rakastan sinua”, Ampiaispisto huokaisi ja kurkkuani kuristi, eikä pelkästään ammottavan haavan takia. Tämä oli niin epäreilua. Olin niin pitkään pelännyt, ettei hän tuntisi minua kohtaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Sen takia en ollut koskaan kertonut hänelle omista tunteistani. Olin pelkuri.
”Ampiaispisto..”, henkäisin heikosti ja yritin kääntää päätäni nähdäkseni kollin kasvot. Sillä hetkellä olin sekä suunnattoman surullinen että onnellinen. ”Minäkin rakastan sinua… Olen rakastanut niin pitkään. Anteeksi.”
Kun sain nuo sanat ilmoille, saatoin viimein rentoutua. Suljin silmäni ja henkäisin syvään, sitten en enää nähnyt tai tuntenut muuta kuin loputonta pimeyttä.
//Amppari?
