Kultasiipi
Kirjoittaja: Auroora
Oli kulunut muutama kuu soturinimityksestäni ja tässä ajassa myös muutama ystäväni oli ansainnut nimensä. Laventelitassusta oli tullut Laventelitaivas ja Mehiläistassu tunnettiin nykyään Mehiläislentona. Myös Ampiaistassu oli saanut soturinimensä, ja pidin paljon Ampiaispiston soinnista. Olin tietysti iloinen koko kolmikon nimityksestä, mutta Ampiaispistoa olin kaivannut kaikista eniten. En ollut huomannutkaan, miten ikävä minulla häntä oli ollut, ennen kuin hän viimein muutti sotureiden pesään ja astui eloklaanilaisen velvollisuuksiin. Ampiaispistosta oli kasvanut jalo soturi, jota saatoin vain ihailla.
Harmikseni yksikään pentu- ja oppilasaikojeni ystävistä ei ollut päässyt mukaan tähän partioon, jonka mukana nyt kuljin Kuolonklaanin rajaa kohti. Aurinko loisti huipussaan puiden lomasta täplittäen maan varjoillaan. Sää oli tänään kuuma, ja mielelläni olisin tälläkin hetkellä polskimassa viilentävässä vedessä. Oloni oli melkein tukala, sillä ilma oli seisovaa, tuulta kun ei ollut. Päättelin, että muutkin partiolaiset jakoivat tuntemukseni, sillä tahtimme oli tavallista hitaampi. Onneksi kellään ei kuitenkaan ollut kiire, näin kuumalla ilmalla oli parempi olla väsyttämättä itseään turhaan.
Lähestyvän rajan huomasi sekä Kuolonklaanin että Eloklaanin hajujen voimistumisesta. Partion johtaja Väärävarjo käveli lähemmäs reviirien kohtaamispaikkaa, ja me muut seurasimme perässä. Aloin partion muiden jäsenten lailla vahvistamaan rajamerkkejä vilkuillen samalla toiselle puolelle rajaa. Kuolonklaanin reviiri oli vain muutaman askeleen päässä. Olisin aivan helposti voinut astella toiselle puolelle ja takaisin, ainoana esteenä oli soturilaki. Oli kummallista, että raja oli niin selkeä ja ehdoton. Tavasta, jolla klaanikissat suhtautuivat rajaan, olisi voinut kuvitella sen olevan monen hännänmitan korkuinen muuri.
Näköyhteyteni ei kuitenkaan katkennut minkäänlaiseen seinään, vaan saatoin esteettömästi tarkastella vihollisklaanin reviiriä. Katseeni osui keltaisiin kukkiin, joita kasvoi vain ketunmitan päässä rajasta Kuolonklaanin puolella. Tunnistin kukat keltamoiksi, joita käytettiin vaurioituneiden silmien hoitamiseen. Huokaisin pettyneenä: vaikka tätä yrttiä harvoin tarvittiin, vahingon sattuessa se oli korvaamaton apu. Kuolonklaanin parantajaa tuskin olisi haitannut, jos olisin vaivihkaa napsaissut mukaani pari kukkaa, mutta soturilaki kielsi rajan ylittämisen.
Yhtäkkiä tunsin jonkun katseen turkillani. Vilkaisin partiotovereitani, mutta kukin heistä oli keskittynyt merkitsemään rajaa tai juttelemaan keskenään. Rypistin otsaani kummastuneena ja siirsin katseeni Kuolonklaanin reviirille. Minun ei tarvinnut tähyillä vihollisklaanin puolelle kauaa, kun huomasin harmaat silmät muutaman ketunmitan päässä. Ne kuuluivat tummanharmaalle soturille, jonka nimen muistin olevan Varissulka. Kolli värähti kun huomasi jääneensä kiinni.
Katsahdin Väärävarjoon ja muihin; heidän huomionsa oli edelleen toisaalla.
“Mitä tuijotat?” uskaltauduin sihahtamaan kuolonklaanilaiselle. En tarkoittanut sanomaani kysymyksenä, johon olisi kuulunut vastata, mutta niin Varissulka päätti sen tulkita.
“En mitään”, hän naukaisi muina kolleina. “Ihailen vain yliluonnollista kauneuttasi.”
Siristin silmiäni epäluuloisena. En tiennyt, oliko soturi tosissaan vai ei: hänen äänensävynsä oli väritön ja katse ilmeetön. Sain nopeasti huomata, että Varissulka ei ollut kovin helposti luettava kissa.
“Yritä näyttää vähän vähemmän epäilyttävältä”, tuhahdin ja käännyin ympäri valmiina astelemaan pois. Varissulka ei kuitenkaan ollut valmis lopettamaan keskustelua.
“Voisit kenties ottaa neuvostasi vaarin myös itse”, hän vastasi ja asteli keltamoiden luo. “Huomasin sinut haikailemassa näiden perään. Ovatko ne arvokkaita tai jotain?”
Hetken asiaa harkittuani käännähdin takaisin rajan suuntaan ja otin muutaman varovaisen askeleen lähemmäs kuolonklaanilaista. Jos en tulkinnut Varissulkaa aivan väärin, hän oli kiinnostunut näistä yrteistä. Vaikka en saisi noita arvokkaita kasveja Eloklaanin käyttöön, voisin ainakin suostutella kollin viemään ne Kuolonklaanin parantajille.
“Ne ovat keltamoita. Niillä voidaan hoitaa silmävammoja”, kerroin mittaillen kasveja katseellani. “Ehdottaisin, että viet ne klaaninne parantajille, he varmasti arvostaisivat sitä.”
Varissulka katsoi minua hetken sanaakaan sanomatta. Hän tuntui kuin arvioivan minua, mikä sai oloni kiusaantuneeksi. Kaiketi soturi huomasi vaikutuksensa, sillä hänen kasvoilleen ilmestyi ärsyttävä virne.
“Miksi haluaisit auttaa Kuolonklaania?” hän kysyi viimein. “Ehkä nämä ovatkin jotain myrkkyä ja yrität tappaa minut.”
Kollin syytös sai minut vihaiseksi. Miten hän saattoi kyseenalaistaa minua noin? Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin oitis tarttunut tilaisuuteen auttaa klaanin kissoja. En olisi noin vain torjunut ystävällisen kissan apua.
“En ole sellainen kissa”, vastasin äkäisesti. “Haluan auttaa kaikkia kissoja, olivat he eloklaanilaisia tai kuolonklaanilaisia tai ketä hyvänsä. Ymmärrän, ettei sinulla ole mitään syytä luottaa minuun, mutta tiedä, että haluan jokaisen kissan parasta.”
Käännähdin vihaisesti ympäri ja astelin takaisin partioni luo jättäen Varissulan miettimään sanomisiaan. Toivoin kyllä, että hän keräisi nuo keltamot, muuten ne menisivät hukkaan. En voinut ymmärtää, miksi hän kuvitteli minun valehdelleen – mitä syytä minulla oli valehdella?
Pian muutkin partiolaiset olivat valmiita merkkien kanssa ja lähdimme jatkamaan matkaamme. Kaunis sää ja heleä lintujen laulu sai Varissulan ja hänen ärsyttävän käytöksensä nopeasti katoamaan mielestäni.
