Kurre
Kirjoittaja: Koivu
Kurre oli nukkunut yön katkonaisesti ja noussut ylös sukimaan turkkiaan jo varhain. Hän ei ollut halunnut enää yrittää nukkua sen jälkeen, kun oli vain herännyt painajaiseen painajaisen perään.
Nyt kermanvärinen kolli istui klaaninvanhimpien pesän edustalla valmiina seremoniaan, mutta jännittyneenä, kuin hänen vatsassaan olisi ollut tusina perhosia. Tänään oli se päivä, kun hänestä tulisi virallisesti Eloklaanin jäsen. Hän saisi oppilasnimen ja mestarin.
Ei kulunut kauaakaan, kun Mesitähti jo kutsui klaanin koolle Litteäkiven päältä. Kurre asteli jalat jännityksestä täristen Litteäkivelle ja hyppäsi päällikön vierelle kiven päälle, kun tämä kutsui häntä. Kurre piti katseensa kiinni Mesitähdessä, jotta unohtaisi, miten moni kissa tuijotti nyt häntä itseään.
”Kurre on päättänyt liittyä Eloklaaniin, joten hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Varjotassuksi. Sinun mestarisi tulen olemaan minä. Toivon, että pystyn siirtämään kaiken tiedon sinulle”, Mesitähti julisti lämpimällä, mutta voimakkaalla äänellä.
Valkea päällikkö katsoi nuorta kollia silmiin ja tämä katsoi takaisin sanoinkuvaamattoman helpottuneena siitä, että Mesitähti oli päättänyt ryhtyä hänen mestarikseen. Varjotassu kosketti Mesitähden kanssa neniä, minkä jälkeen hän hyppäsi alas kiveltä. Samaan aikaan klaani alkoi hurrata hänen uutta nimeään:
”Varjotassu! Varjotassu!”
Litteäkiven päällä entinen kotikisu oli tuntenut olonsa hyvin vaivautuneeksi, mutta nyt hänen silmänsä loistivat onnesta, ensimmäistä kertaa varhaisten pentuaikojen jälkeen. Hän oli nyt oikea soturioppilas! Hän oli nyt Varjotassu, ei Kurre. Uusi nimi toi nuorelle kollille tietynlaista lohtua siitä, että hänen kohtalonsa voisi vielä kääntyä parempaan – että menneisyys ei ehkä määrittäisikään häntä. Myös eloklaanilaisten hyvä vastaanotto lämmitti hänen mieltään. Ei hän ollut sellaista hurrausta odottanut.
Ennen kuin Varjotassu oli huomannut, ryhmä oppilaita oli kerääntynyt hänen ympärilleen.
”Onneksi olkoon!” Närhitassu naukaisi. Varjotassu räpäytti silmiään kiitokseksi.
”Kiva saada uutta seuraa oppilaiden pesään!” joku toinen, punertava oppilas maukui hymyillen. ”Ainiin, minä olen Kipinätassu,” tämä jatkoi.
Varjotassusta tuntui ahdistavalta, kun kaikki pörräsivät hänen ympärillään. Osa oppilaista tosin vain istui ja tuijotti vaiti etäämpänä.
”Hauska tavata”, Varjotassu sai vihdoin sanottua. Hän ei halunnut olla epäkohtelias.
”Mehän voisimme esitellä sinulle muutkin oppilaat, nyt kun he ovat näköpiirissä”, Närhitassu tarjoutui ystävällisesti.
”Mikä ettei”, Varjotassu vastasi.
”Tässä vieressäni ovat Unikkotassu, Pöllötassu ja Kuusitassu”, Kipinätassu esitteli toiset oppilaat heidän vierellään.
”Ja sinäkö muka sait mestariksesi Mesitähden? Nyt on kyllä käynyt paha virhe”, Pöllötassu tokaisi haastava ilme kasvoillaan, tuijottaen Varjotassua silmät viiruina. Varjotassu ei tiennyt, mitä vastata, mutta sanat eivät tuntuneet hyvältä.
”Lopeta, Pöllötassu!” Kuusitassu tuli väliin. ”Minusta se on hienoa, että sait itse Mesitähden mestariksesi”, ruskea kolli lisäsi Varjotassulle.
”Kiitos”, hän nyökkäsi helpottuneena.
”Nuo sisarukset tuolla kauempana ovat Malvatassu ja Tähtimötassu”, Närhitassu kertoi hännällään viitellen, kiinnittämättä huomiota Pöllötassun kommenttiin. ”Ja tuo tummanruskea kolli tuolla on Mutatassu, hänen silmätikukseen joutumista kannattaa vältellä.”
Närhitassu vilkuili hetken ympärilleen ja jatkoi sitten:
”Tuo vaaleanharmaa kolli, joka kävelee pesään on Sumutassu. Ja tuo- hetkinen… Missä Sadetassu on?”
”Tässä!” samassa siniharmaa naaras ilmestyi näkyviin jostakin Kipinätassun takaa.
”Paljon onnea, Varjotassu!” Sadetassu onnitteli lämpimästi.
”Kiitos.”
Kipinätassun ja Närhitassun täytyi hetken rupateltuaan jo lähteä mestareidensa mukaan, joten Varjotassu sanoi näille heipat pikaisesti. Heidän jälkeensä lähtivät myös Pöllötassu, Kuusitassu sekä Unikkotassu. Enää Sadetassu oli jäänyt istuskelemaan Varjotassun kanssa. Hän pohti, tulisiko Mesitähti hakemaan hänet harjoituksiin kohta.
”Hei kuule, olisi mukava tutustua vähän. Haluaisitko tulla syömään kanssani tänään harjoitusten jälkeen?” Sadetassu ehdotti hymyillen.
Varjotassu toivoi, että olisi osannut hymyillä takaisin, mutta hän yritti korvata vakavan ilmeensä höristämällä suuria korviaan ja katsomalla harmaata, valkotassuista oppilasta silmiin.
”Sopiihan se. En oikein tunne vielä ketään”, kermanvärinen kolli totesi.
Häntä ei edelleenkään erityisemmin kiinnostanut tutustua muihin oppilaisiin, mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Hänestä tuntui myös siltä, että osa oppilaan tehtävistä tuntuisi mukavammilta, ehkä kevyemmiltäkin, jos onnistuisi saamaan yhdenkin ystävän.
”Kiva! Nähdään siis myöhemmin”, Sadetassu naukaisi, ennen kuin lähti kipittämään muiden oppilaiden perässä jonnekin.
Varjotassu ei kuitenkaan ollut vakuuttunut siitä, että Sadetassua oikeasti kiinnostaisi tutustua häneen kunnolla. Eihän hänessä ollut mitään erityistä – ainakaan millään positiivisella tavalla. Varjotassusta Sadetassu vaikutti klaanisyntyiseltä, joten hän epäili, olisiko heillä edes mitään yhteistä. Hän heilautti häntäänsä nopeasti. Eikö hänen ollut pitänyt jättää kotikisun menneisyys taakseen? Ei sillä olisi enää väliä. Eihän? Äkkiä kollin mieleen tulvahti muistojen ryöppy: kylmä tuulen tuiverrus keskellä yötä ja hylätyksi jäämisen tunne, kaksijalan huuto ja jäädyttävä pelko, kaksijalka lähestymässä käpälällään huitoen ja raastava kipu sydämessä. Varjotassu sulki silmänsä. Hän värähti ja yritti hengittää syvään.
’En ole enää se kissa’, hän yritti vakuuttaa itselleen.
Kun hän avasi silmänsä, maailma tuntui etäiseltä. Kuin hän itse olisi ollut jossain aivan muualla. Kuin hänen tassunsa olisivat olleet jonkun toisen.
Varjotassu haistoi Mesitähden hieman ennen kuin näki valkean kollin lähestyvän häntä. Varjotassu puristi kyntensä maahan kuin palatakseen kehoonsa maantasalle. Se auttoi hieman, mutta ei vienyt omituista tunnetta pois.
”Noniin, Varjotassu, eiköhän aloiteta ensimmäiset taisteluharjoituksesi!” Mesitähti maukui iloisesti.
”Nytkö jo?” kermanvärinen kolli yllättyi ja valpastuikin äkkiä. Siitä tulisi varmasti kivaa, vaikka se tulisikin vaatimaan paljon kärsivällisyyttä. Hän nousi jaloilleen häntä pystyssä.
”Kyllä”, Mesitähti naurahti. ”Osaat kuitenkin jo saalistaa pientä riistaa, niin voimme hyvillä mielin käydä tänään läpi taisteluliikkeiden perusteita”, hän jatkoi hymyillen.
”En malta odottaa”, Varjotassu maukui. Vaikka hänen katseensa näyttikin eksyneen muualle, oli raidallinen häntä innostuksesta pystyssä.
Vasta nimitetty oppilas oli seurannut mestariaan avaralle aukiolle puiden keskelle. Mesitähti oli selittänyt ensiksi teorian tasolla joitakin taisteluun liittyviä seikkoja, kuten vastustajan liikkeiden ennakointia, minkä jälkeen tämä oli näyttänyt yhden hyökkäystekniikan. Varjotassu oli kaatunut kumoon, vaikka oli yrittänyt väistää ja torjua ohjeiden mukaan.
”Hyvä on, sinun vuorosi. Sinun ei ole pakko hyökätä samalla tavalla, voit myös hyökätä kimppuuni omalla tavallasi. En puolustaudu vielä, jotta opit tähtäämään oikein”, Mesitähti ohjeisti. ”Yritän ainoastaan väistää iskusi.”
”Selvä on”, Varjotassu maukui.
Hän lähti kiertelemään puolelta toiselle ja kyyristyi valmiiksi. Mesitähti näytti huomaavan ja jännittyvän. Varjotassu empi hetken, teki sitten pitkän loikan Mesitähteä kohti. Tämä ehti pois alta, joten Varjotassu improvisoi, kiersi äkkiä valkean kollin selän taakse ja hyppäsi tämän selkään.
”Hyvä hämäys!” Mesitähti kehui, kun Varjotassu oli kellahtanut takaisin maahan.
”En minä oikeastaan sitä suunnitellut”, nuori kolli myönsi. Mesitähti vain hymyili.
”No, hyvä improvisaatio sitten. Ensimmäinen hyökkäyksesi oli kuitenkin liian hyvin arvattavissa, kun kyyristyit vähän ennen ja katsoit ylitseni arvioiden etäisyyttä. Kokeillaan uudestaan, niin voit kiinnittää näihin huomiota.”
Varjotassu alkoi kiertämään kehää Mesitähden kanssa. Hän yritti nyt olla paljastamatta mitään katseellaan tai asennoillaan, mutta se tuntui hankalalta. Yksinkertainen hämäyskään tuskin menisi läpi. Kolli päätti yrittää käyttää nopeutta ja ketteryyttään hyväkseen. Hän ampaisi Mesitähteä kohti, mutta ei hypännytkään heti hyvällä etäisyydellä, vaan vasta Mesitähden väistäessä kääntyi ja hyppäsi tämän selkään. Mesitähti kaatui kyljelleen. Varjotassu nousi ylös hänen päältään.
”Miten se meni?” hän kysyi.
”Hienosti, se oli jo parempi! Muista kuitenkin, että oppiminen vie aikansa”, mestari sanoi ja laski hännän oppilaansa lavalle. Varjotassu nyökkäsi ja katsoi Mesitähteä silmiin.
”Muistan.”
Aurinko erottui enää juuri ja juuri puiden takaa, kun Varjotassu käveli leiriin myyrä hampaissaan. Mesitähti oli lähettänyt hänet metsästämään harjoitusten jälkeen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli kulkenut metsästä leiriin yksinään. Hän oli kuitenkin otettu siitä, että Mesitähdellä oli luotto häneen. Hänkin tunsi jo luottavansa Mesitähteen melkein yhtä paljon, kun oli joskus kauan sitten luottanut entiseen kaksijalkaansa. Päällikkö kohteli häntä aina niin hyväsydämisesti, että epäilykset kalvoivat häntä yhä harvemmin.
Kun kolli oli pudottanut myyränsä kasaan, hän etsi katseellaan Sadetassua, jonka kanssa oli sopinut ruokailevansa. Olikohan siniharmaa naaras jo palannut leiriin? Kun tätä ei näkynyt tuoresaaliskasan lähettyvillä, Varjotassu ryhtyi pesemään turkkiaan tassuista alkaen.
Pian hän kuuli lähestyviä askelia takaansa.
”Hei!” kuului pirteä ääni. Solakka siniharmaa naaras istuutui hännänmitan päähän.
”Hei vain. Miten sinun harjoituksesi menivät?” Varjotassu yritti aloittaa keskustelua kohteliaasti.
//Sade?
