Kuusamakuiske
Kirjoittaja: Sirius
”Huurrehuiske.” Kuusamakuiske naukui hiljaisesti parhaalle ystävälleen. Kuusamakuiske ei ollut saanut haavoja, mutta muut olivat saaneet. Kuusamakuiske pudisteli harmissaan kullanväristä päätään. ’Ikävä juttu, tietysti. Mutta ovathan eloklaanilaisetkin tappaneet heitä, eikö?’ Kuusamakuiske ajatteli. Hän oli kuullut huhua, että rajoilla oli käynnistynyt taisteluita. Vain muutamia eloklaanilaisia oli selvinnyt. Kuolonklaanin kissat, eli ne kapiset variksenruoansyöjät olivat taas tappaneet Kuusamakuiskeen klaanitovereita. ”Mitä asiaa, Kuusamakuiske? Juttelin juuri muutaman kissan kanssa.” Huurrehuiske sanoi ja vilkaisi Kuusamakuisketta. ”Kuuntele. Oletko kuullut taistelusta?” Kuusamakuiske kysyi terävästi. ”Totta kai!” Huurrehuiske älähti ihmeissään. Kuusamakuiske ärsyyntyi. Oliko hänen pakko puhua niin kovaa? Huurrehuiske ei ymmärtänyt mitään! Kuusamakuiske laski häntänsä Huurrehuiskeen suulle. ”Hiljaa nyt!” hän suhahti hiljaa. Huurrehuiske sulki suunsa ja selvästi tajusi asian. ”Anteeksi.” hän mutisi. Kuusamakuiske mietti, oliko hän liian ankara Huurrehuiskeelle. Hänhän oli ollut Kuusamakuiskeen paras ystävä jo kuita! Huurrehuiske oli häntä vain vähän vanhempi. ’Ihan sama. Ei häntä varmaan kiinnosta mitä puhun.’ Kuusamakuiske totesi mielessään. ”No, mitä asiaa? Haluaisin jatkaa jo juttuani Kimalaistoiveen kanssa.” Huurrehuiske tiedusteli ja istahti maahan. ”Niin, että mitä mieltä olet taistelusta?” Kuusamakuiske kysyi yrittäen peitellä hienoista ärsytystä puheessaan. ”Taistelusta vai? Hirveä asia! Onneksi emme olleet siinä.” Huurrehuiske vastasi ja näytti pelokkaalta. ”Typerys! Luuletko sinä että ne Kuolonklaanin kissat hyökkäisivät nyt tänne?” Kuusamakuiske murahti. Huurrehuiske näytti loukkaantuneelta. ”Ei sitä voi tietää! Hehän hyökkäsivät kokoontumisen aikaan!” Huurrehuiske huudahti. Muutamat vanhemmat soturit tulivat lähemmäs Kuusamakuisketta. Kuusamakuiske sihahti ja lopetti keskustelun. Kuusamakuiske seurasi tarkasti leirin puuhia. Kissat tassuttivat ympäriinsä niskakarvat pystyssä. Jotkut puhuivat väkinäisesti. Kuningattaret vahtivat pentujaan tiukasti, eivätkä antaneet heidän olla ulkona illalla. Kuusamakuiske murahti harmissaan. Hän tassutti hakemaan riistaa. Kasa oli aivan tyhjä. Siellä ei ollut muuta kuin pieni varpunen, ja hieman isompi kani. Kuusamakuiske tiesi, että olisi ollut kohteliasta jättää isoin saalis muille, mutta hän ei vastustanut nälkäänsä. Kuusamakuiske kävi ahnaasti kanin kimppuun. Hetken päästä kani oli jo kadonnut. Kuusamakuiske nuolaisi tyytyväisenä huuliaan. Sitten hän yökkäsi. Saalis oli maistunut vereltä! Kuusamakuiske yski saadakseen pahan maun suustaan. ”Mikä sinulla on? Ei kai viheryskää?” Liljatuuli loikki luokseni hermostuneena. Kuusamakuiske pudisti päätään. ”Minä yritän vain yskiä pahanmakuista saalista.” hän maukui. Liljatuuli huokaisi helpottuneena. ”Tähtiklaanin kiitos.” hän henkäisi. Kuusamakuiske jäi tuijottamaan häkeltyneenä naaraan perään. Sitten hän kohautti olkiaan. ’Ei ole minun vikani, että hän on hermostunut.’ hän ajatteli. Kuusamakuiske vei kanin luut pois. Sitten hän pysähtyi. Huurrehuiske oli juossut hänen viereensä. ”Emmekö me menisi ulos?” hän kysyi toiveikkaasti. Kuusamakuiske katsahti häntä vihaisesti. ”Etkös sinä äsken sanonut, että et halua mennä ulos? Sinä valehtelit!” Kuusamakuiske ärsyyntyi. Huurrehuiske näytti hämmästyneeltä. ”Miksi sinä tuommoisesta suutut?” hän kysyi. Kuusamakuiske tuhahti. ”Epäreilua, et saa valehdella.” hän tuhahti. Huurrehuiske huiskautti hännällään kevyesti. ”No, tuletko vai et?” tämä kysyi tyynesti. Kuusamakuiske hymähti ärsyyntyneesti, mutta suostui lopulta. Huurrehuiske meni ensimmäisenä ulos. ”Veren haju tuntuu ilmassa.” Huurrehuiske maukui mietteliäänä. ”Tietysti se haisee, mitä siitä?” Kuusamakuiske vastasi kipakasti. Huurrehuiske ei vastannut. Hän keskittyi katselemaan viereisiä piikkihernepensaikkoja. Kuusamakuiske katsoi niitä. ’Mitä noissa muka on? Kuolonklaanin kissoja?’ hän ajatteli. Yhtäkkiä pensaista kuului rapinaa. Kuusamakuiske hätkähti. Hän perääntyi hitaasti. Esiin astahti Minttuliekki. ”Ei hätää, minä tässä vain.” hän maukui. Kuusamakuiske nolostui. Miksi hän oli Minttuliekkiä pelännyt? Hän oli melkoinen hiirenaivo! ”En minä pelännyt. Näin sinut ketunmittojen päästä. Huurrehuiske; hän taisi juosta jo leiriin.” Kuusamakuiske maukui hieman ivallisesti. Häntä pelotti, että Minttuliekki saisi tietää. Yhtäkkiä Huurrehuiske pelmahti esiin. ”Ai, huomenta, Minttuliekki. Kuusamakuiske, tuletko? Mennään katsomaan raja.” hän naukui pirteänä. Kuusamakuiske mulkaisi häntä kylmästi. Kuusamakuiske nyökäytti päätään katsettaan nostamatta. ”Minttuliekki; sinun olisi parasta varmaan lähteä.” Kuusamakuiske naukui kitkerästi. Minttuliekki hämmästyi, mutta ei sanonut sanakaan. ”Minä olen varapäällikkö.” hän huomautti. ”Kyllä minä sen tiedän, en ole hiirenaivo.” Kuusamakuiske napautti takaisin. Minttuliekki loi häneen hieman varoittavan katseen. Kuusamakuiske tajusi, että oli mennyt liian pitkälle. Ehkä hän piikitteli klaanitovereita, mutta varapäällikköä! Kuinka lepakonaivo hän oli ollut? Huurrehuiske seisoskeli yhä heidän vieressään kiusaantuneena. ”Tuletko?” hän kysyi. Kuusamakuiske oli unohtanut Huurrehuiskeen kokonaan. ”Tule, mennään.” hän maukui eikä jäänyt katsomaan, minne Huurrehuiske jäi. Kuusamakuiskeen mielestä uusi reviiri oli kiinnostava, mutta pelottava. Ihan kuin jokaisen pensaan takaa voisi tulla jokin. Kuusamakuiske ei itsekään mielellään ollut ulkona pimeällä, paitsi oppilasarvioinninsa lopulla. Huurrehuiske sai hänet kiinni äkkiä. ”Hei, odota vähän!” hän huudahti hengästyneenä. Kuusamakuiske pudisti päätään. Yhtäkkiä hän liukastui juureen. Kuusamakuiske kaatui kuonolleen. Hän nousi ylös ja mulkaisi varalta Huurrehuisketta. Huurrehuiske kiirehti hänen luokseen. ”Kuusamakuiske! Mitä ihmettä tapahtui?” hän kysyi huolestuneena. Kuusamakuiske nousi pystyyn nopeasti. Hänen kuononsa kirveli. Kuusamakuiske tunsi ikävää kipua päässään. ”Sattuuko johonkin?” Huurrehuiske kysyi huolestuneena. Kuusamakuiske väänsi kasvoilleen vihaisen ilmeen.
//Kp-boosti\
