Kuutamolaine
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Jänis tonki maata kahden matalan kummun väliin jäävässä painaumassa, jossa kasvoi kitukasvuisia pensaita. Partio piiritti tuulen alapuolelta lähestyen pahaa-aavistamatonta eläintä. Irvikita antoi muutaman ketunmitan päästä hännällään ohjeita ajattaa saalis vähän kauempana odottavan Nokkospilven kynsiin, mihin Kuutamolaine ja Sarastustassu nyökyttelivät päitään ymmärryksen merkiksi.
Kuutamolaine tunsi lihastensa värähtelevän kiihtyneesti turkkinsa alla hiipiessään vatsa maata viistäen jänistä kohti. Hän oli nostanut korvansa pystyyn ja eteni maltillisesti. Vielä vähän matkaa…
Äkkiä jäniksen korvat kääntyivät Kuutamolainetta kohti ja eläin paukautti maata vaaran merkiksi voimakkaalla takakäpälällään. Se ampaisi vauhdikkaasti liikkeelle, mutta ei lähtenytkään Nokkospilveä kohti, kuten he olivat suunnitelleet, vaan kaarsikin yllättäen Sarastustassun suuntaan. Tummanruskean naaraan karvat pörhistyivät säikähdyksestä, mutta oppilas ei epäröinyt loikatessaan kynnet ojossa ja hurjasti sähisten jäniksen kimppuun.
Jänis ja Sarastustassu olivat miltei samaa kokoluokkaa, ja hetken ajan kaksikko paini maassa hyvin tasaväkisen näköisesti. Lopulta jäniksen onnistui pyristellä itsensä vapaaksi ja se yritti juosta pakoon toiseen suuntaan. Nokkospilvi kuitenkin säntäsi sen perään häntä perässä hulmuten, mutta hänkään ei pärjännyt höykkyytetylle eläimelle nopeuskisassa.
”Nopea peijakas”, ruskeavalkoinen naaras tuhahti hölkätessään takaisin suupieliään nuoleskellen.
Kuutamolaine tassutti nuoremman sisaruksensa luokse, joka näytti painiottelun jälkeen vähintään yhtä rähjääntyneeltä kuin pakoon päässyt jänis. Sarastustassun huuleen oli jäänyt kiinni tuppo jäniksen vaaleaa karvaa kamppailun yhteydessä, eikä hänen omakaan turkkinsa näyttänyt olevan mitenkään erityisen kehuttavassa kunnossa.
”Oletko kunnossa?” Kuutamolaine kurkotti nuuhkaisemaan oppilasta, joka kömpi takaisin tassuilleen ja teki koko kehollaan ravistusliikkeen. Vanhempi naaras ei havainnut siskossaan ulkoisia vammoja lukuun ottamatta revennyttä karvaa.
”Joo.” Sarastustassun hännänpää nytkyi hieman hänen kääntyessään katselemaan siihen suuntaan, mihin jänis oli pinkonut.
“Jänikset ovat vaikeita saada kiinni jopa kokeneemmille sotureille”, Nokkospilvi tuli heidän seuraansa ja räpäytti myötätuntoisesti silmiään Sarastustassulle, jota selvästi yhä harmitti saaliin menetys. “Sitä paitsi ei se ollut sinun vikasi: minunhan se jänis olisi pitänyt napata.”
“Syyllistä on turha etsiä”, Irvileuka liittyi keskusteluun. Leukapuoli kolli oli juuri tassutellut kyttäyspaikaltaan kolmen muun kissan luokse. “Toisinaan käy näin.”
“Juuri niin”, Kuutamolaine yhtyi vanhemman soturin mielipiteeseen.
“Jatketaan etsimistä”, Nokkospilvi naukui päättäväisesti ja kutsui partion jäsenet mukaansa. “Kuka tietää, jos meitä tällä kertaa onnistaa.”
Kuunvalossa hopeoituneet pilvilautat lipuivat ääneti tähtien täplittämää tummaa kantta pitkin. Kissat olivat kerääntyneet jo omille puolilleen kukkulaa vaihtamaan kieliä tai unipuuhille. Kuutamolaine istui yksin soturien joukossa ja suki rauhassa turkkiaan, välillä käännellen korviaan ympäriltään kuuluvien äänten suuntaan.
Hän lipaisia tassuaan ja pyyhkäisi sillä vielä korvantaustojaan ennen kuin huokaisi ja lopetti. Siitä oli jo yli neljänneskuu, kun Talvikkitakku ja muut etsijät olivat lähteneet matkaan. Viimeksi hänestä oli tuntunut näin yksinäiseltä, kun Talvikkitakku oli kuita sitten suuttunut vanhemmilleen uusien pentujen hankkimisesta ja lähtenyt seikkailemaan omille teilleen joksikin aikaa. Hän kaipasi punertavaturkkista naarasta enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää, eikä ikävää helpottanut se, että hän oli joutunut jättämään Talvikkitakulta saamansa tuliaisen Eloklaanin vanhaan leiriin heidän jouduttua perääntymään nummille taistelun jälkeen. Ei ollut varmaa, löytyisikö hassua leluhiirtä enää koskaan – olivathan tunkeutujat saattaneet vaikka löytää sen ja raadella silpuksi silkkaa ilkeyttään.
Katsellessaan ympärilleen kukkulalla Kuutamolaineen katse kiinnittyi kissojen välissä puikkelehtivaan hahmoon, jonka hän pian tunnisti Sarastustassuksi. Oppilas suuntasi kukkulan laidalle ja lähti laskeutumaan alaspäin. Kuutamolaine nosti korvansa pystyyn valpastuneena ja hiipi siskonsa perään.
Sarastustassu ei ollut kuitenkaan lähtenyt kukkulanrinnettä kauemmas vaan tämä oli jäänyt istumaan vähän matkan päähän leiristä ja tähystelemään tähtiä. Kuutamolaine laskeutui hänen vierelleen hiljaa, mutta kosketti oppilaan selkää varovasti hännällään kertoakseen tulostaan. Sarastustassu hätkähti hieman, mutta ei näyttänyt säikähtävän pahemmin.
“Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?” Kuutamolaine istahti naaraan viereen ja katsahti tähän lämpimästi.
“En saanut unta”, Sarastustassu kohautti lapojaan, silmäili hetken Kuutamolainetta ja nosti sitten katseensa takaisin taivaaseen. “Tähtiä on niin paljon.”
Kuutamolaine kääntyi itsekin katsomaan taivasta, ja hänet valtasi lämmin tunne, kun hän muisteli, miten oli pentuna tavannut katsoa tähtitaivasta yhdessä Korppisiiven kanssa. “Kertoiko emo sinulle ikinä Tähtiklaanista?” hän kysyi nuoremmalta siskoltaan.
Sarastustassu nyökäytti päätään. “Kun kissa kuolee, hänen henkensä siirtyy Hopeahäntään, jossa Tähtiklaani saalistaa.”
“Sieltä rakkaidemme henget katsovat peräämme silloinkin, kun eivät voi olla täällä enää kanssamme.” Kuutamolaine hymyili kaihoisasti ajatellessaan Utusielua ja muita klaanitovereitaan, jotka olivat menettäneet henkensä Eloklaanin leirin taistelussa ja rajakahakoissa. Hän halusi uskoa, että he kaikki olivat nyt onnellisesti Tähtiklaanissa.
“Emmekä ole koskaan yksin, sillä esi-isämme pitävät meistä huolta kaiken aikaa”, Sarastustassu jatkoi, ja Kuutamolaine kehräsi hyväntuulisena. Ilmeisesti Korppisiipi oli välittänyt samat opit myös nuorimmalle tyttärelleen.
“Emme ole koskaan yksin, sillä meillä on toisemme”, hän hymyili pikkusiskolleen ja näpäytti leikkimielisesti tämän nenää hännänpäällään. Sarastustassu naurahti ja pukkasi häntä.
Siskokset nojautuivat toisiaan vasten suuren tähtitaivaan alla.
