Kuutamolaine
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Toinen toistaan sekavammat painajaisunet olivat piinanneet Kuutamolainetta siitä asti, kun hän oli todistanut mestarinsa kuoleman Kuolonklaanin rajalla noin kuu sitten. Hän ei ollut kyennyt syömään saati nukkumaan kunnolla, ja nytkin hän pyöri Talvikkitakun vieressä levottomana yrittäessään saada unen päästä kiinni.
Nuori soturi vaipui lopulta uneen aivan huomaamattaan, mutta tällä kertaa uni oli erilainen kuin muina öinä. Hän seisoi Eloklaanin vanhan leirin sisäänkäynnin edessä. Häntä pelotti astua peremmälle, sillä hän ei tiennyt, mitä kieroutuneita kuvitelmia hänen mielikuvituksensa oli saattanut kätkeä sen taakse piinatakseen häntä. Kuitenkin uteliaisuus ja koti-ikävä ajoivat naaraan astumaan piikkihernetunneliin, joka vei leiriaukiolle.
Leiri näytti erilaisemmalta kuin hän sen muisti. Sen pohjalla oli puusta tippuneita oranssihtavia lehtiä, aivan kuin lehtisateen aikaan, mutta jokin muukin oli vialla. Hän ei nähnyt muita kissoja eikä haistanut tuttuja tuoksuja.
Oppilaiden pesän suunnalta kuului askelten ääniä. Kuutamolaine käännähti katsomaan siihen suuntaan ja hämmästyksekseen näki Tyrskytassun – jota ilmeisesti myös Tyrskytiikeriksi kutsuttiin -, vanhemman veljensä, joka oli taistellut Eloklaaniin hyökänneiden kissojen kanssa ja auttanut näitä ajamaan eloklaanilaiset kodistaan.
”Sinä”, Kuutamolaine murisi ja paljasti hampaansa. Hän muisti, miten oli kuita sitten tutustunut kolliin heidän välillään olleen uniyhteyden kautta, luullen tätä joksikin aivan toiseksi, kunnes tämän todellinen luonto oli paljastunut. Tyrsky olikin ollut hänen karkotettu veljensä Tyrskytassu, joka oli tappanut oman mestarinsa.
”Tämä on sinun syytäsi!” nuori soturi oli niin raivoissaan ja loukkaantunut veljensä petoksesta ja kaikista viimeisen parin kuun aikana kärsimistään koettelemuksista, ettei miettinyt hetkeäkään, ennen kuin rynnisti kollin kimppuun. Hänen onnistui kaataa itseään rotevampi kolli yllättävänkin helposti. ”Et ansaitse elää sen kaiken pahan jälkeen, mitä olet tehnyt!”
Juuri kun naaras oli aikeissa tehdä seuraavan siirtonsa, leirin muurien ulkopuolelta kuului käsky, joka kehotti Tyrskytassua tekemään väistöliikkeen. He kumpikin jähmettyivät paikoilleen, ja Kuutamolaine höristi korviaan ihmeissään. Oliko joku muukin heidän kanssaan tässä unessa? Ei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen.
Pian sama ääni kehaisi ilmeisestikin Tyrskytassua hienosta suorituksesta, johon toinen puhuja kommentoi nyreän oloisesti, ettei tämä ollut oikeastaan edes väistänyt, sillä tätä oli varoitettu. Kolmannen äänen liittyessä keskusteluun, vahvistaen toisen puhujan vastalauseen, Kuutamolaine tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään – Korppisiipi oli täällä!
Hän unohti äkkiä Tyrskytassun läsnäolon, jättäen tämän makaamaan hölmistyneenä keskelle leiriä sillä välin, kun itse hyppeli ulos leiristä etsimään emoaan. Kun hän astui ulos leiriin vievästä tunnelista, hän hämmästyi tajutessaan, että hänen edessään aukesi vanha harjoitusmonttu, jossa myös hän itse oli sparrannut muiden oppilaiden kanssa nuorempana. Mutta miten kummassa se oli päätynyt tähän näin, aivan leirin eteen?
Kuutamolaine näki emonsa istumassa montun toisella puolella jonkun valkoturkkisen kollin kanssa, ja he molemmat seurasivat tiiviisti katseellaan kahta montussa harjoittelevaa oppilasta. Kuutamolaineelta meni hetki tajuta, että toinen oppilaista oli Tyrskytassu, mutta tämä oli vain pienempikokoisempi ja tällä oli yhä molemmat korvat tallella. Outoa…
Hän tassutti montun toiselle puolelle emonsa viereen. Korppisiipi katseli yhä alas monttuun, eikä vaikuttanut edes huomanneen tyttärensä saapumista.
”Emo?” Kuutamolaine kutsui naarasta, mutta tämä ei selvästikään kuullut häntä. Tai sitten soturi ei edes ollut oikeasti tässä unessa, vaan kyse oli jostakin muusta.
”Missä me olemme?” Hänen katseensa siirtyi montun toiselle puolelle ilmestyneeseen Tyrskytassuun, joka myös seurasi montun tapahtumia keskittyneen oloisena. Kolli vilkaisi häneen mitään sanomatta ja tassutti sen jälkeen lähemmäksi nuorempaa itseään, jonka luokse valkoinen soturi oli mennyt Korppisiiven lähdettyä toisen oppilaan kanssa paikalta. Kuutamolaine vilkuili emonsa perään epävarmasti, mutta päätti kuitenkin jäädä montulle Tyrskytassun kanssa. Hän halusi selvittää, mistä oli kyse.
Yhtäkkiä nuorempi Tyrskytassu otti jalat alleen ja loikki metsään, vanhempi kissa perässään seuraten. Kuutamolaine luimisti korviaan metsän heidän ympärillään alkaessa vaihtaa muotoa, ja pian hän huomasi heidän olevan nyt jossain päin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Nuori Tyrskytassu lähestyi rajan toisella puolella näkyvää hahmoa ja oli ilmeisesti aikeissa hyökätä tuon kimppuun, kun soturi loikkasi jostakin takaa hänen päällensä ja esti tämän aikeet. Kuutamolaine tyrmistyi tajutessaan, mitä seuraavaksi tapahtui: Tyrskytassu suuntasikin iskunsa omaa klaanitoveriaan päin, joka ei ennättänyt pistää vastaan. Valkoinen kolli kaatui maahan elottomana, ja Tyrskytassu lyyhistyi järkyttyneen ja lohduttoman näköisenä kissan viereen, haudaten kuononsa tuon turkkiin.
Silloin Kuutamolaineelle valkeni, mitä hän oli juuri todistanut – tämä oli se hetki, jona Tyrskytassu oli tappanut oman mestarinsa ja tullut sen myötä karkotetuksi. Hänen katseensa lipui vanhempaan Tyrskytassuun, tämän nykyiseen versioon, joka oli myös lysähtänyt kasaan kuolleen soturin eteen ja näytti siltä, että oli kohta aikeissa pillahtaa itkuun. Hetkeksi Kuutamolaineen mielestä pyyhkiytyi pois kuva Tyrskytassusta verenhimoisena murhaajana, joka oli surmannut tunteettomasti oman mentorinsa, ja hän katsoi säälien surevaa veljeään, joka oli juuri – kaikesta päätellen tahtomattaan – tehnyt jotain hirveää.
Nuori Tyrskytassu ja kuollut soturi haihtuivat pois, ja paikka muuttui jälleen. Nyt Kuutamolaine ja Tyrskytassu olivat jälleen Eloklaanin leirissä, mutta tällä kertaa paikalla oli muitakin. Hän näki Mesitähden ja Minttuliekin ja joitakin muitakin tuntemiaan eloklaanilaisia kyyristyneinä Tyrskytassun juuri tappaman soturin ympärille. Tilaa hallitsi raskas surun ilmapiiri, jonka Kuutamolainekin pystyi aistimaan, vaikka kyseessä oli vain muisto menneisyydestä – ohikiitävä hetki, joka oli ollut monia vuodenaikoja sitten.
Kuutamolaine katseli surevia kissoja myötätuntoisesti, kunnes jostakin hänen takaansa kuului tuttu ääni, joka sai kaikkien huomion kääntymään pois vainajasta:
”Kuolonklaani ei ole vastuussa Karpalonenän kuolemasta.”
Kuutamolaine käännähti ympäri ja näki emonsa, joka seisoi kivitetty ilme kasvoillaan klaanitoveriensa edessä.
”Mitä sinä puhut, Korppisiipi?” Mesitähti asteli kankein askelin mustavalkoisen soturin eteen. Kuutamolaine seisoi heidän välissään, mutta kissat katsoivat suoraan hänen lävitseen.
Korppisiiven terävä katse siirtyi nopeasti Tyrskytassuun, joka silminnähden hätkähti naaraan katsetta.
”Tyrskytassu teki sen. Satuin paikalle, kun lähdin yksin kävelylle Vadelmatassun harjoitusten jälkeen. Se tapahtui aivan Kuolonklaanin rajan pinnassa, ja Karpalonenä yritti vain estää Tyrskytassua käymästä Kuolonklaanin puolella saalistamassa olevan oppilaan kimppuun.” Kuutamolaine ei voinut uskoa kuulemaansa. Oliko heidän emonsa juuri ilmiantanut oman poikansa koko klaanin kuullen?
”Kuinka sinä saatoit?!” Tyrskytassu syöksähti naarasta kohti raivosta ulvoen, mutta Hiilihammas asettui hänen tielleen, mikä sai nuoren kollin pysähtymään. Kuutamolaineen sydäntä riipaisi katsoa, miten isä ja poika tuijottivat toisiaan epäuskoisesti ja peloissaan, kumpikin lamaantuneina niille sijoilleen.
”Tämän jälkeen Mesitähti karkoitti minut, ja he saattoivat minut isäni kanssa rajalle.” Nykyinen versio Tyrskytassusta oli tullut seisomaan hänen viereensä. Kollin silmissä oli poissaoleva katse, ja hänen äänensä oli painava, aivan kuin jokaista sanaa olisi vetänyt alaspäin iso kivikasa.
Kuutamolaine katsahti epävarmasti veljeensä, mutta tämä tuijotteli yhä jonnekin kaukaisuuteen. ”Sinä et halunnut tappaa häntä. Tapoit hänet vahingossa”, hän naukaisi hiljaa ääni väristen.
”Olin kaiken aikaa niin käsittättömän vihainen”, raitaturkkinen kissa huokaisi raskaasti. ”Kun Lainepentu kuoli, emo ei ollut enää oma itsensä. Minusta tuli sen myötä vihaisempi ja vihaisempi, ja sisälleni patoamani tunteet purkautuivat usein radikaaleillakin tavoilla. Tuona päivänä menetin jälleen malttini harjoituksissa ja, no… tiedätkin, miten siinä kävi.” Tyrskytassun katse käväisi Karpalonenän ruumiissa, joka makasi yhä aukiolla. Muisto oli jo alkanut haalistua, mutta kissan hahmo erottui yhä selvästi, aivan kuin se olisi oikeasti ollut siinä. ”Riitelimme usein Korppisiiven kanssa, ja olin aivan varma, että hän kieli minusta muulle klaanille, koska inhosi minua niin paljon. Elin katkerana kuita, vannoen kostoa Mesitähdelle, isälleni ja ennen kaikkea emolleni. Mutta sitten löysin elämälleni uuden suunnan, enkä enää yhtäkkiä tahtonutkaan kostaa. Tajusin kuitenkin olevani jo liian syvällä valheiden ja katkeruuden suossa, johon olin itseni ajanut, enkä voinut enää perääntyä. En enää.”
Vähitellen Tyrskytassunkin hahmo alkoi hiipua. Metsä heidän ympärillään värjäytyi mustaksi kuin hiipien, lakastuttaen kaikkien puiden lehdet ja maassa olevan ruohon, kuin kuolema ikään. Kuutamolaine katsoi veljeään epätoivoisena, tietämättä enää, mitä ajatella mistään. Hänellä oli niin paljon kysyttävää kollilta, mutta hän ei kyennyt muodostamaan edes yhtä simppeliä sanaa, ennen kuin pimeys vyöryi heidän ylitseen hyökyaallon lailla ja viskasi hänet takaisin todellisuuteen unten maailmasta.
”Oliko villi uni?” Talvikkitakku oli ensimmäinen kissa, joka oli nuorta naarasta vastassa hänen palattuaan unten syövereistä. Punertavaturkkinen soturitar rötkötti hänen vieressään ja katseli häntä pää aavistuksen kallellaan. ”Liikuit niin paljon unissasi, että sait muutaman kissan vaihtamaan paikkaa.” Naaraan naamalla oli hieman ilkikurinen virnistys.
Kuutamolaine katseli hetken ympärilleen tokkuraisena, ennen kuin kohdisti hiukan hajamielisen katseensa ystäväänsä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi juuri juossut koko yön jäniksen perässä.
”Huhuu? Maa kutsuu Kuutamolainetta”, Talvikkitakun kummastunut naukaisu havahdutti Kuutamolaineen. Hän pudisteli päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi, sillä nyt niitä peitti sankka sumu, jonka läpi hän ei tuntunut pääsevän.
”Anteeksi, jos valvotin sinua”, hänen onnistui lopulta lausua ystävälleen. Hän väläytti tälle hieman pakotetun, pahoittelevan hymyn ja yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos kukaan saisi tietää hänen unistaan tai Tyrskytassusta, häntä alettaisiin varmasti pitää kahelina ja hänet passitettaisiin suorinta tietä parantajalle.
//Tale? 😮
