Kuutamopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Lintujen pirteä sirkutus raikasi metsässä ja kuului pentutarhalle asti. Kuutamopentu oli juuri auttamassa emoa vaihtamaan nukkumapaikan nahistuneet, vanhat sammalet tuoreisiin, vaikka joku oppilas olisi kyllä varmasti hoitanut homman heidän puolestaan. Mustavalkoinen kuningatar oli kuitenkin vaatinut saada tehdä siivouksen itse. Hänen mukaansa Kuutamopennun oli aika oppia petaamaan oma vuoteensa.
”Sammal kannattaa rullata näin, niin se on helpompi kuljettaa ulos leiristä”, Korppisiipi ohjeisti samalla, kun kieritteli nuhjuisen näköistä sammalriekaletta rullalle. ”Kokeile sinäkin.” Hän osoitti hännällään pienempää palasta sammalta.
Kuutamopentu tarttui siihen tassuillaan ja ryhtyi rullaamaan sitä emon ohjeiden mukaisesti tiukaksi pötköksi. Se kuitenkin hajoili hänen kynsiinsä, eikä pysynyt kiinni yhtä hyvin kuin emon.
”Ei tämä onnistu!” hän puuskahti turhautuneena, mutta jatkoi kuitenkin yrittämistä.
”Se vaatii kärsivällisyyttä”, emo maukui ja rullasi jo seuraavaa sammalta. ”Hutiloiden ei tule valmista. Malta mielesi ja keskity siihen, mitä olet tekemässä.”
Kuutamopentu huokaisi syvään ja otti uuden riekaleen. Hän keskittyi pitämään kyntensä sisällä ja pyörittelemään rullaa. Kun se oli valmis, hän hihkaisi tyytyväisenä. Ei se mikään kaunein rulla ollut, mutta hoiti tehtävänsä.
Kun Kuutamopentu ja Korppisiipi olivat saaneet vanhat sammalet rullattua, he ryhtyivät siirtämään niitä ulos. Yksi kerrallaan he kantoivat vanhat sammalet ulos pesästä. Korppisiipi kantoi isoimmat ja painavimmat rullat, kun taas Kuutamopentu keskittyi itse rullaamiinsa rulliin.
Aurinko paistoi puiden lomasta ja lämmitti aukiolla olevien kissojen turkkeja. Lähes tulkoon kaikki lumi oli sulanut pois leiristä; siellä täällä oli yhä pieniä lumikasoja niissä paikoin, johon auringonvalo ei kunnolla yltänyt.
Kuutamopentu tykkäsi hiirenkorvasta enemmän kuin lehtikadosta. Pimeä ei tullut enää yhtä nopeasti kuin ennen, ja maassa näkyi enemmän värejä, kun valkoinen lumivaippa suli kovaa vauhtia pois.
”Nyt viedään nämä leirin ulkopuolelle”, Korppisiipi sanoi, kun viimeinenkin rulla oli pentutarhan ulkopuolella.
Kuutamopentu katsoi emoaan voimatta uskoa kuulemaansa. ”Ai minäkinkö? Saanko minäkin käydä leirin ulkopuolella? Vaikka en ole vielä edes oppilas?” hän kyseli epäuskoisena.
Korppisiipi nyökkäsi. ”Kyllä vain – tämän kerran, kun olen sinun mukanasi.”
Riemastus valtasi Kuutamopennun pienen kehon. Hänen karvansa pörhistyivät innostuksesta, kun hän otti kaksi pientä rullaa kantoon ja lähti emon perään piikkihernetunnelin suuntaan.
Piikikkäät mutta vehreät oksat pyyhkivät Kuutamopennun turkkia, kun hän kulki Korppisiiven jalanjäljissä tunnelin läpi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut astumassa aivan uuteen maailmaan.
Korppisiipi astui pois hänen tieltään, ja hän näki edessään avautuvan metsän. Ennen Kuutamopentu oli nähnyt aukiolta ainoastaan puiden latvoja ja oksia, mutta nyt hän näki myös niiden vahvat rungot sekä niiden alapuolella olevan täysin erilaisen ympäristön. Oli pensaita ja pikkuruisia puita, mättäitä ja lumikasoja, puroja ja lammikoita. Leirin ulkopuolella kaikki oli niin kovin suurta ja hämmentävä, ettei Kuutamopentu olisi osannut villeimmissä kuvitelmissaankaan odottaa mitään vastaavaa. Myös äänimaailma tuntui muuttuneen, kun leirin muurit eivät olleet enää vaimentamassa niitä. Jossain pensaikossa rapisteli pikkueläin ja korkealla puussa nakutti tikka.
”Tule – meillä on vielä monta rullaa kantamatta näiden lisäksi”, emo sanoi ja näytti Kuutamopennulle, mihin vanhat sammalet vietiin. Kuutamopentu kävi viemässä omat rullansa samaan kasaan emon kanssa ja odotti malttamattomana pääsevänsä hakemaan lisää vanhoja sammalia leiristä, sillä siten hän saisi viettää enemmän aikaa metsässä.
