Kuutamotassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Talvikkitassu kiehnäsi edelleen aivan Kuutamotassun turkissa kiinni ja jatkoi naaraan ärsyttämistä. Kuutamotassu oli jo valmiiksi väsynyt ja huonolla tuulella, eikä toisen oppilaan läsnäolo saanut ainakaan häntä tuntemaan oloaan paremmaksi.
“Ja mitä pahaa siinä on, jos on sisältä pehmo?” Kuutamotassu tiuskaisi takaisin Talvikkitassulle, joka naljaili hänelle. “Mieluummin olen pehmo kuin tuollainen jästipää, joka tuottaa muille pelkkiä pettymyksiä typerillä tempauksillaan.”
Ennen kuin Talvikkitassu ehti vastata hänen kommenttiinsa, Leimusilmä palasi yrttivarastolta yrttikääröä suussaan kantaen. Hän vilkaisi kahta naarasta hieman kummastuneesti, mutta päätti sitten ilmeisesti olla sekaantumatta asiaan. Kuutamotassu mulkaisi vielä Talvikkitassua ja tassutti sitten parantajakollia vastaan.
“Voisitko hoitaa naarmuni nopeasti, jotta pääsen nukkumaan? Tänään on ollut rankka päivä ja kaipaan unta enemmän kuin mitään”, naaras naukui anovasti. Hän halusi päästä pois samasta tilasta Talvikkitassun kanssa niin pian kuin mahdollista.
Leimusilmä päästi huvittuneen tuhahduksen, mutta nyökkäsi kuitenkin. “Totta kai. Ensimmäiset päivät oppilaana ovat aina uuvuttavimpia.”
“Älä muuta sano”, Kuutamotassu huokaisi ja kääntyi selin Talvikkitassuun sillä välin, kun Leimusilmä ryhtyi katsomaan hänen kolhujaan läpi.
Unessa Kuutamotassu oli jälleen joen rannalla. Hän katseli ympärilleen toiveikkaana, yrittäen löytää Tiikerin. Ei mennyt aikaakaan, kun raidallinen kolli tupsahti esiin pensaasta joen vastarannalla. Kuutamotassu nosti häntänsä tervehdykseen, mihin kolli reagoi nyökäyttämällä kevyesti päätään.
Tänään joen vesi kuohusi siihen malliin, ettei astinkiviä pitkin kannattanut yrittää toiselle puolelle. Oli outoa, miten Kuutamotassu pelkäsi lumevettä, sillä eihän hän oikeasti olisi voinut siihen hukkua. Toisaalta, oli aivan yhtä outoa, että hän pystyi tapaamaan Tiikeriä unissaan ikään kuin tämä olisi oikeasti ollut samassa paikassa hänen kanssaan.
Kuutamotassu huomasi Tiikerin viittovan hännällään häntä kävelemään alavirran suuntaan. Hän noudatti kollin esimerkkiä ja lähti kävelemään joen viertä pitkin, samaan aikaan, kun Tiikeri kulki samaan suuntaan vastarannalla.
Jonkin matkaa kuljettuaan he saapuivat kohtaan, jossa veden virtaus ei ollut enää niin kova. Tiikeri kahlasi veden yli vaivattomasti ja nousi ylös vähän matkan päässä Kuutamotassusta. Kuutamotassu käveli häntä vastaan.
“Onpa mukava nähdä sinua taas”, hän kehräsi kollille, jonka kasvoilla käväisi hymyntapainen.
“Mitä klaaniin kuuluu?” Tiikeri kysyi heidän käydessään makaamaan ruohikkoon.
Siitä oli jo kuu, kun Kuutamotassu oli ensimmäisen kerran puhunut unessa Tiikerin kanssa. Sen jälkeen he olivat tutustuneet toisiinsa vähän paremmin, ja lähes joka yö he tapasivat vunessa joella ja vaihtoivat päivän kuulumiset. Kuutamotassu ei tiennyt Tiikeristä paljoakaan, vain sen verran, että tämä oli yksinäinen kulkija, joka oli kuullut klaaneista muilta erakoilta, jotka siitä syystä tai toisesta tiesivät. Kuutamotassulla ei pahemmin ollut ystäviä Eloklaanissa, joten Tiikeristä oli tullut hänelle sellaisen korvike. Kolli kuunteli hänen juttujaan ja keskusteli hänen kanssaan niitä näitä. Aluksi se oli tuntunut hieman oudolta, mutta pian Kuutamotassu oli tottunut erakon seuraan ja toisinpäin.
”Talvikkitassu osaa olla oikea takiainen turkissa. Hän tietää, mistä naruista vedellä, jotta minut saa ärsyyntymään”, Kuutamotassu selitti Tiikerille turhautuneena. Hän makasi ruohikossa selällään ja katseli taivaalle, joka taittui epäluonnollisen violetteihin sävyihin. Siellä täällä tuikki tähti tai pari, mutta oli vaikea tulkita, mikä vuorokaudenaika unessa oikeastaan oli. Ehkä sellaista ei ollut – unilla kun ei aina välttämättä ollut minkäänlaista logiikkaa.
”Annat hänelle liikaa valtaa vaikuttaa”, Tiikeri tokaisi jostain hänen vierestään. ”Tämä Talvikkitassu vaikuttaa minusta kissalta, joka tarvitsee muita pönkittämään omaa egoaan tai muuten hän romahtaa.”
Kuutamotassu ei voinut olla hörähtämättä ääneen. ”No egoa siltä kissalta ei kyllä puutu. Kaikki varmaankin vihaavat häntä, mutta siitä huolimatta hän jaksaa ärsyttää muita minkä kerkiää.”
”Yleensä kaikista ärsyttävimmät tapaukset ovat kaikkein epävarmimpia.”
”Uskon sen vasta kun itse näen.”
Kuutamotassu oli oppinut tunnistamaan, milloin heidän yhteinen aikansa alkoi olla lopuillaan. Hänen tajuntaansa eksyi ääniä tosimaailmasta: vaimeaa puheensorinaa, lehtien kahinaa, askelten töminää…
Hän vääntäytyi vaivalloisesti istumaan ja katsahti Tiikeriin, joka myöskin vaikutti tajuavan, että pian olisi aika herätä.
”Nähdään taas ensi unessa”, hän sanoi tälle virnistäen. Tiikeri tuhahti huvittuneena, eikä sanonut mitään, ennen kuin haipui olemattomiin, ja Kuutamotassu havahtui oppilaiden pesässä.
Talvikkitassu istui yhä omassa vuoteessaan. Naaraan naamalla oli typerä, ylimielinen virne, kuten aina. Kuutamotassu kohottautui istumaan, yrittäen olla huomioimatta naarasta sen enempää kuin yleensä. Tiikeri oli oikeassa – hän ei saanut ruokkia oppilaan ylisuurta egoa yhtään enempää lähtemällä mukaan tämän kieroon peliin.
Yhtäkkiä Kuutamotassu tunsi hännän hipaisevan poskeaan, eikä hänen ollut vaikea arvata, kenelle se kuului. Hän siirsi kyllästyneen katseensa Talvikkitassuun, joka oli ääneti lipunut hänen luokseen.
”Sain kuulla ilouutisen siitä, että pääsimme samaan partioon”, naaras härnäsi ja kiehnäsi Kuutamotassussa kiinni. Kuutamotassu nyrpisti nenäänsä ja tuuppasi oppilaan kauemmaksi, vaikka tiesi, ettei sillä ollut pitemmän päälle vaikutusta. Talvikkitassusta ei päässyt niin helpolla eroon, kuten hän oli saanut oppia kuluneen kuun aikana.
”Miten ihastuttavaa”, hän hymähti ja väläytti ilmeisen tekaistun hymyn. ”En malta odottaa sitä! Ehkä tänään sattuu olemaan tuulista, ja tuulenpuuska nappaa sinut mukaansa, eikä sinusta enää sen koommin kuulla.”
//Talvikki?
