Kuutamotassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Talvikkitakun lähdöstä oli kulunut jo päiviä, ja ikävä kalvoi Kuutamotassun sisintä, vaikkei hän sitä halunnut myöntää – ei itselleen eikä kellekään muulle. Hän oli yrittänyt sysätä sydäntään jäytävän kaipuun pois mielestään keskittymällä täysillä viimeisiin harjoituksiin Utusielun kanssa ennen loppuarviointiaan.
Se harhautus ei toimisi kuitenkaan enää kauaa, sillä Kuutamotassu oli juuri suorittanut kolme neljästä tehtävästä loppuarvioinnistaan, jonka jälkeen selviäisi, olisiko hän valmis saamaan soturinimensä. Takana oli taistelu, saalistaminen sekä kestävyys. Viimeinen tehtävä liittyi jäljittämiseen, mikä hieman hermostutti Kuutamotassua, sillä hänen vainussaan ei ollut järin kehumista. Utusielu oli kuitenkin vakuuttanut hänelle, ettei tehtävä ollut liian vaikea, joten hänen oli vain uskottava itseensä.
Utusielu asteli esiin puun takaa. Kuutamotassu käänsi jännittyneenä katseensa mestariinsa, joka nyökäytti päätään merkiksi aloittaa viimeinen tehtävä. Hänen mestarinsa oli piilottanut metsään tapetun hiiren, jonka Kuutamotassun piti löytää. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä kilpikonnakuvioinen naaras oli varmasti tehnyt parhaansa sotkeakseen hajujälkensä ja tehdäkseen sen seuraamisesta mahdollisimman haastavaa.
Kuutamotassu lähti siihen suuntaan, mistä Utusielu oli tullut. Soturin haju leijui ilmassa yhä tuoreena, mikä auttoi hänet hyvin alkuun. Jonkin ajan kuluttua homma muuttui vaikeammaksi, kun haju ei ollutkaan enää niin vahva ja se alkoi sekoittua muihin metsän hajuihin. Lisäksi vaikutti siltä, että Utusielu oli tahallaan kiertänyt jotkut puut useampaan kertaan ympäri, mikä sai Kuutamotassun pään aivan pyörälle.
Suunnistamiseen tuntui kuluvan ikuisuus, mutta lopulta oppilas onnistui löytämään mestarinsa piilottaman tuoresaaliin puun juurelle haudattuna. Kuutamotassu kaivoi sen ylös ja lähti tassuttamaan takaisin Utusielun tykö. Hänen ei tarvinnut etsiä vanhempaa naarasta kovinkaan kauaa, sillä tämä oli ilmeisesti kulkenut hänen perässään ja tarkkaillut häntä koko tehtävän ajan.
”Hyvää työtä, Kuutamotassu”, Utusielu kehui silminnähden tyytyväisenä naaraan suoritukseen. ”Nyt voimme palata leiriin, niin voin kertoa Mesitähdelle menestyksestäsi loppuarvioinnissa.”
Noista sanoista Kuutamotassu tulkitsi suoriutuneensa kaikista tehtävistä hyväksyttävästi. Hänen naamalleen levisi riemastunut hymy, ja hän hädin tuskin pysyi turkissaan. Hänestä tulisi viimein soturi!
Vettä oli tihkuttanut koko päivän. Kuutamotassu istuskeli oppilaiden pesän suussa ja tiiraili aution näköistä leiriaukiota, odottaen Mesitähden kömpivän ulos pesästään hetkenä minä hyvänsä ja kiipeävän Litteäkiven päälle kutsumaan klaanin koolle uuden soturin nimittämistä varten.
Juuri tällaisena hetkenä Kuutamotassu olisi voinut kuvitella Talvikkitakun tulevan kiehnäämään hänen turkkiinsa kiinni ja härnäämään häntä. Takkuturkkinen naaras olisi varmaankin naljaillut siitä, miten Kuutamotassu joutuisi kestämään tätä taas vuorokauden ympäri, kun hänkin viimein muuttaisi soturien pesälle. *Harmi vain, että olen sinulta nykyisin turvassa myös soturien pesällä*, mustavalkoinen oppilas ajatteli hieman haikeana.
Litteäkiven luona tapahtuva liikehdintä kiinnitti Kuutamotassun huomion, ja hän tunsi sydämensä hypähtävän riemusta ja jännityksestä, kun hän tunnisti Mesitähden valkoisen turkin. Päällikkö nousi ketterästi Litteäkivelle ja kutsui tuttuun tapaansa klaanin koolle.
Kuutamotassu panikoi vähän mielessään, kun hän asteli muiden oppilaiden kanssa ulos aukiolle, jonne oli valunut jo muista pesistä lisää kissoja päällikön kutsun kuultuaan. Hän näki Utusielun seisovan Hallavarjon vieressä, ja kilpikonnakuvioinen naaras hymyili hänelle rohkaisevasti oppilaansa katseen kohdatessaan.
”Minulla on tänään suuri ilo nimittää uusi soturi”, Mesitähti aloitti ja katsahti alas Kuutamotassuun. Hännän heilautuksella päällikkö kutsui hänet vierelleen Litteäkivelle. Kuutamotassu nielaisi ja loikkasi kiven päälle.
Häntä hieman huimasi katsoa alhaalla odottavien kissojen kasvoja, ja siksi hän yritti pitää katseensa Mesitähdessä tämän jatkaessa seremoniaa:
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.” Valkoisen päällikön ääni oli vakaa ja rauhallinen, ja se rauhoitti hieman Kuutamotassun levotonta mieltä. ”Kuutamotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Kuutamotassu ryhdistäytyi ja nyökkäsi. ”Lupaan”, hän vastasi järkähtämättä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kuutamotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuutamolaineena. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja harkintakykyäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.” Mesitähden lausuttua pyhän seremonian viimeiset sanat, klaani rupesi tavan mukaan hurraamaan uuden soturin nimeä:
”Kuutamolaine! Kuutamolaine! Kuutamolaine!”
”Onneksi olkoon”, Mesitähti onnitteli hymysuin Kuutamolainetta, joka oli juuri laskeutumassa alas kiveltä. Kuutamolaine kiitti päällikköä kohteliaasti, ennen kuin suuntasi perheensä luo.
Paikalla olivat niin hänen vanhempansa kuin kolme vanhempaa sisarustaankin. He kaikki lausuivat onnittelunsa, ja Kuutamolaine kiitteli heitä sydän onnesta pakahtuen. Myös Utusielu kävi onnittelemassa häntä ja kertomassa, miten ylpeä oli entisestä oppilaastaan.
Kun tohina rauhoittui hieman, Kuutamolaine liittyi vanhempiensa seuraan aterioimaan soturien pesän edustalle ennen yöllä alkavaa vartiovuoroaan, joka oli perinteen mukaan vastanimitetyn soturin ensimmäinen tehtävä. Jossain kohtaa myös Kuutamolaineen isovanhemmat tulivat istumaan heidän seuraansa. Illan tullen he kaikki siirtyivät takaisin omiin pesiinsä Kuutamolainetta lukuun ottamatta, sillä hänen täytyi valmistautua ottamaan vartiopaikkansa.
Vesisade oli lakannut jokin aika sitten, ja öinen ilma tuoksui kostealta. Kuutamolaine istui ryhdikkäästi leiriaukiolla ja piti korvansa ja silmänsä auki tarkkaillessaan ympäristöä mahdollisten uhkien varalta. Oli hyvin epätodennäköistä, että juuri tänään jokin uhkaisi klaanin unta, mutta mikäli hän aikoi pysyä hereillä koko yön, oli parempi kehitellä jotakin puuhaa mielen virkeänä pitämiseksi.
Pentutarhan suunnalta kuului vaimeaa puheensorenaa. Soturien pesässä oli tullut jo hiljaista, samoin oppilaiden pesällä. Kuutamolaineesta tuntui jännittävältä seurata ikään kuin ulkopuolisen silmin, miten klaani vähitellen vaipui uneen. Nukkuikohan Talvikkitakku jo?
Hän pudisteli päätään ja yritti keskittyä taas olennaiseen. Murehtiminen ei toisi takkuturkkista maanvaivaa takaisin. Itsepähän tämä oli päättänyt lähteä matkoihinsa, koska oli vielä liian pentu tajutakseen, että uusien sisaruksien saaminen ei tarkoittanut vanhojen hylkäämistä.
Kuutamolaine oli kiitollinen siitä, etteivät hänen sisaruksensa käyttäytyneet yhtä lapsellisesti kuin Talvikkitakku, vaikka ei ollutkaan näiden kanssa kovin läheisissä väleissä. Hän oli kyllä jutellut kaikkien kanssa kerran tai pari, kun he olivat törmänneet toisiinsa jossain päin leiriä, mutta sen enempää tuttavuutta he eivät olleet ehtineet hiomaan. Kenties siihen tulisi muutos nyt, kun hänkin muuttaisi soturien pesälle.
Mustavalkoinen naaras kohotti katseensa taivaalle ja huomasi ilokseen, että pilvet olivat väistyneet peittämästä niiden taakse kätkeytyneen tähtitaivaan. Kuutamolaine ajatteli kauan aikaa sitten kuollutta isosiskoaan, Lainepentua, jonka mukaan hän oli toivonut saavansa soturinimensä. Hänen vanhempansa olivat kertoneet, miten kovasti hän muistutti edesmennyttä sisarustaan, ja Kuutamolaine oli ajatellut kunnioittaa jo pentuna menehtyneen siskonsa muistoa toivomalla itselleen juuri tätä nimeä. Hänestä se oli kaunis nimi.
Hän tiesi Lainepennulla olleen myös veli, Tyrskytassu. Kolli oli kuulemma tappanut oman mestarinsa ja tullut sen myötä karkotetuksi klaanista. Tyrskytassun julmat teot eivät suinkaan olleet loppuneet siihen, vaan kuita myöhemmin hän oli palannut takaisin klaaneihin joidenki erakoiden kanssa ja Suurten harjoitusten yhteydessä kaapannut yhden Mesitähden vastasyntyneistä pennuista, joka oli ollut myös Talvikkitakun pentuetoveri, Kärsämöpentu. Kukaan ei tiennyt, mitä luopio ja erakot olivat pennulle tehneet, mutta arvailuja riitti.
Kuutamolaine huomasi kyllä, miten paljon Tyrskytassusta puhuminen sattui isään ja emoon. Esikoispojan muuttuminen kiltistä oppilaasta kylmäveriseksi murhaajaksi oli varmasti kaikkea muuta kuin helppoa. Kuutamolaine ei voinut ymmärtää, miten Tyrskytassu oli saattanut kyetä tekemään jotakin niin hirveää kuin tappamaan oman mestarinsa. Hän ei itse ikikuunapäivänä olisi voinut harkitakaan Utusielun satuttamista. Naaraasta oli tullut hänelle hyvin tärkeä, eikä hän kestäisi, jos jotain pahaa sattuisi tälle.
Metsästä kuului siipien havinaa, kun jokin lintu lehahti lentoon leirin muurien toisella puolella. Kuutamolaine pyyhki mielestään kaiken epäolennaiseen ja keskittyi jälleen pyhään tehtäväänsä vastanimitettynä soturina.
Aamun viimein sarastaessa ensimmäisenä aukiolle astellut Pehmoturkki kävi vapauttamassa Kuutamolaineen vahtivuorostaan. Mustavalkoinen soturi nousi ylös kankein jaloin ja käveli hieman vaivalloisesti oppilaiden pesälle. Ennen kuin hän ennätti astua sisälle tuttuun pesään, hän muisti, että hänen uusi nukkumapaikkansa oli tätä nykyään soturien pesässä.
Hieman epävarmana mutta innoissaan Kuutamolaine hiippaili kahden suuren, toisiinsa kietoutuneen kuusen luo, joiden rungoissa olevassa kolossa nukkuivat kokeneimmat soturit ja alhaalla juurakossa kaikki muut. Hän kulki hiljaa pensaan läpi, joka johti pesään.
Lähellä suuaukkoa oli tyhjä peti, joka tuoksui häneltä itseltään – varmaankin emo tai isä oli käynyt siirtämässä sen oppilaiden pesältä tänne häntä varten. Kuutamolaine käpertyi sammalille hyvillään saadessaan viimein ummistaa silmänsä ja vaipua unten maille.
Joki virtasi Kuutamolaineen käpälien ohi tyynesti. Hän istuskeli sen rannalla ja katseli toiselle puolelle odottaen Tiikerin ilmestyvän pian. Siitä oli aikaa, kun he olivat viimeksi ehtineet jutella rauhassa – viime öinä hän oli nukkunut näkemättä unia, ja hän oli kaivannut raitaturkkista ystäväänsä.
Hetken kuluttua roteva kolli asteli esiin metsästä toisella puolella jokea. Erakko kulki tottuneesti astinkiviä pitkin Kuutamolaineen puolelle jokea ja naukui tervehdyksensä.
”Hei, Kuutamotassu.”
Kuutamolaineen naamalle levisi ilkikurinen virnistys. ”Väärin.”
Tiikeri katsoi häneen kulmat kummastuneesti kurtussa. ”Väärin? Miten niin väärin?” tämä kysyi.
”Sain katsos soturinimeni eilen”, Kuutamolaine lausahti ylpeänä ja röyhisti rintaansa. ”Olen nykyään Kuutamolaine.”
Tiikeri jähmettyi paikoilleen. Kollin vaaleanvihreät silmät tutkivat nuorta mustavalkoista soturia kiivaasti, ja se sai Kuutamolaineen hieman hermostuneeksi. Mistä nyt oli kyse?
”Ketkä ovat vanhempasi?” Tiikeri tiukkasi aivan yllättäen. Kuutamolaine räpytteli silmiään hämmentyneenä.
”Et sinä heitä tunne”, hän sopersi takaisin. ”He ovat klaanikissoja niin kuin minä.”
Tiikeri pysyi hetken hiljaa, ennen kuin kysyi uuden kysymyksen, joka sai Kuutamolaineen niskakarvat nousemaan pystyyn: ”Ovatko heidän nimensä Hiilihammas ja Korppisiipi?”
Kuutamolaine pomppasi pystyyn ja otti pari askelta kauemmaksi erakosta. Mistä Tiikeri muka tiesi hänen vanhempansa?
”Sinun nimesi… se on aivan kuin kuolleen siskoni mukaan annettu”, Tiikeri kuiskasi hiljaa. ”Hän kuoli pentuna.”
Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen Kuutamolaineen päässä, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänen mielensä. ”Sinä olet Tyrskytassu”, hänen onnistui henkäistä epäuskoltaan. ”Koko tämän ajan olen puhunut karkotetun veljeni kanssa, enkä kenenkään Tiikerin. Et ole erakko vaan luopio – karkotettu mestarisi murhasta.”
Tiikeri – Tyrskytassu – näytti synkeältä. Tämä huokaisi raskaasti ja pudisteli päätään. ”Epäilykseni osuivat siis oikeaan.”
”Sinä siis olet tiennyt koko tämän ajan, että olen siskosi?” Kuutamolaineen järkytys kasvoi hetki hetkeltä.
”Olen – ja en. Kun tapasin sinut ensi kerran, luulin sinua ensin Lainepennuksi, joka oli tullut tapaamaan minua Tähtiklaanista. Sitten selvisi, että oletkin aivan eri kissa, mutta kun sain kuulla sinun olevan Eloklaanista ja näin nuo jäänsiniset silmäsi… Muistutat niin kovasti molempia vanhempiani, että vaihtoehtoja ei jäänyt montaa.” Tyrskytassun naama pysyi vakavana, ja hänen äänensä oli madaltunut huomattavasti. Kuutamolaineelle tuli yhtäkkiä hyvin vastenmielinen olo.
”Sinä murhasit mestarisi. Veit Mesitähden pennun – Talvikkitakun siskon!” hän sihisi hampaittensa takaa ja tuijotti veljekseen paljastunutta kissaa raivon ja epäuskon vallassa. Vähitellen hän alkoi tajuta, miten paljon itsestään ja klaanistaan hän oli paljastanut tuolle luopiolle näiden kuiden aikana – ja miten vähän hän loppujen lopuksi itse tiesi koko kissasta.
”Sinä satutit vanhempiani!” Kuutamolaineen kurkusta kumpusi vihainen murina. Tyrskytassu ei hievahtanutkaan. Tämän katse pysyi tiukasti Kuutamolaineessa. ”Luulin sinua ystäväkseni, mutta oletkin vain iljettävä huijari, joka halusi jollain sairaalla tavalla hyötyä minusta ja tiedoistani.” Kuutamolaine oli upottanut kyntensä maahan ja hillitsi itseään käymästä kollin kimppuun.
Tyrskytassun hahmo alkoi haalistua. Kuutamolaine seurasi jäisellä katseellaan, miten luopio ja metsä heidän ympäriltään katosi. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen heräämistä, olivat Tyrskytassun viiruiksi kaventuneet vaaleanvihreät silmät.
Oli kulunut neljä auringonnousua Kuutamolaineen soturinimityksestä, ja hän oli pikkuhiljaa alkanut tottua uuteen arkirytmiinsä soturina. Tehtävää totisesti riitti, eivätkä velvollisuudet tuntuneet loppuvan milloinkaan. Toisaalta juuri tässä tilanteessa Kuutamolaine oli vain kiitollinen suuresta työnmäärästä, sillä se vei hänen ajatuksensa muualle Talvikkitakusta ja Tyrskytassun petoksesta. Iltaisin hän oli niin väsynyt, että nukahti saman tien ja nukkui sikeästi aamuun asti näkemättä vilaustakaan raitaturkkisesta kollista unissaan.
Kuten tavallisesti tähän vuodenaikaan, aamu valkeni harmaana ja sateisena. Mesitähti oli laittanut Kuutamolaineen aamupartioon, johon kuuluivat naaraan lisäksi Yövarjo, Kirpputäplä sekä Rastaskukka uuden oppilaansa Kuusitassun kanssa. Partio oli lähtenyt matkaan varhain, ja Kuutamolaineella oli ollut vaikeuksia saada itseään kunnolla hereille. Reipas vesisade oli kuitenkin lopulta hoitanut sen hänen puolestaan.
Rastaskukka kulki Kuusitassun kanssa partion edellä, Yövarjo ja Kuutamolaine seurasivat heidän perässään. He olivat saapuneet nummelle merkitsemään rajamerkit uudestaan. Vettä satoi vaakatasossa, ja Kuutamolaineen mustavalkoinen turkki oli jo aivan läpeensä märkä.
Odottaessaan muiden tekevän rauhassa omat merkkauksensa loppuun hänen katseensa harhautui horisonttiin. Kuutamolaine näki mielessään Talvikkitakun naaman, jolla oli soturille tyypillinen ilkikurinen virnistys. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka kauaksi takkuturkkinen maanvaiva oli ehtinyt mennä näiden kuluneiden päivien aikana. Samalla hän ei voinut olla murehtimatta sitä, oliko tälle sattunut jotakin. Klaanin ulkopuolella Talvikkitakku oli todellakin yksin, eikä kukaan ollut siellä auttamassa häntä.
”Jatketaan.” Rastaskukan ääni havahdutti Kuutamolaineen ajatuksistaan. Mustavalkoinen naaras pudisteli päätään ja kiirehti muun partion perään.
Leirissä partio hajaantui, ja Kuutamolaine ja Yövarjo suuntasivat samaa matkaa soturien pesälle sillä välin, kun Rastaskukka jäi vielä antamaan ohjeita Kuusitassulle loppupäivän ohjelmaa varten. Kuutamolaine ravisteli turkkiaan ennen kuin astui sisälle pesään ja raahautui sen jälkeen omalle vuoteelleen, joka sijaitsi lähellä pesän suuaukkoa.
Hän ryhtyi nuolemaan tarmokkaasti karvojaan vastakarvaan saadakseen ne kuivumaan nopeammin. Hän ei nimittäin halunnut vilustua ja joutua parantajan pesälle kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä.
Yövarjon peti sijaitsi vähän matkan päässä Kuutamolaineen omasta. Musta naaras oli myöskin melko tuore soturi, mikä selitti sen, miksi peti oli näin lähellä sisäänkäyntiä. Soturitar oli ilmeisesti juuri saanut turkkinsa suittua, kun tämä käänsi jäänsinisen katseensa Kuutamolaineeseen ja kallisti hieman kysyvän näköisesti päätään. Kuutamolaine nolostui tajuttuaan jääneensä tuijottamaan tätä ajatuksissaan ja käänsi vaivaantuneena katseensa muualle sukaistuaan ensin rintaturkkiaan.
Sen jälkeen hän kääntyi uudestaan Yövarjon puoleen ja kysyi tältä: ”Kuinka pitkään sinulla kesti tottua uuteen arkeesi soturina?” Yleensä Kuutamolaine ei puhunut muiden kuin Talvikkitakun kanssa, mutta nyt naaras ei ollut täällä, ja toipuakseen ystävänsä lähdöstä hänen olisi varmaankin parasta yrittää ystävystyä muiden ikäistensä kissojen kanssa. Sitä paitsi Yövarjo vaikutti ihan mukavalta tapaukselta.
//Yö?
